13.9.2023
Jukka Jyllin basson kielien korkeus ja tatsi
Jukka Jyllin Aria Pro -basson soittotuntuma on todella jykevä. Kielet olivat omiin käsiini aivan liian korkealla, mutta hänen käytössään nämä säädöt toimivat. Jyllin valtavia kouria katsomalla ymmärtää paremmin miten hänen soundinsa syntyy ja vaikka omatkaan käteni eivät ole heppoiset, en saanut Jyllin soittimesta mitenkään aikaiseksi samanlaista soundia.
Osa Jukka Jyllin bassosoundia on juuri se, että kielet eivät lätise lainkaan nauhoja vasten. Soundi on tuhti ja Arian basson lähempi tutkiminen muistutti mieleen minkälainen tatsi Larry Grahamilla oli. Hän käytti todella ohuita kieliä ja ne olivat aivan otelaudassa kiinni. Olin kokeilllut taannoin Grahamin bassoa Savoyn keikalla ja soundi oli funk-slappaamiseen mitä mainioin.
Tämä jos joku osoittaa kuinka eri lailla soitintaan voi lähestyä ja miten monipuolinen instrumentti sähköbasso on. Sama vertaus pätee flamenco- ja klassisen kitaran eroon. Toisen on tarkoitus soida perkussiivisesti ja toisen puhtaasti. Pienellä miettimisellä jokainen voi saada omasta soittimestaan irti täysin erilaisia sävyjä.
20.4.2023
Ibanez DDL Digital Delay – 80-luvun digitaalisen delayn magiaa
Kuten Kingston Wallin perintö -kirjasta on luettavissa, Petri Wallin pääasiallinen delaypedaali oli vuonna 1985 valmistettu Ibanez DDL Digital Delay. Pääsimme testaamaan Custom Boardsilla alkuperäistä yksilöä, josta kerron kirjassa todella kattavasti. Sen sijaan kirjan sivujen väliin ei mahtunut mitenkään kaikki ne vaiheet, joita kävimme Janne Paasosen kanssa testatessamme ja säätäessämme tuon pedaalin kanssa.
Meillä oli siis hallussamme alkuperäinen Wallin käyttämä pedaali ja tieto miltä se kuulosti. Halusin itselleni samanlaisen laitteen ja löysin sellaisen Reverb.comin kautta Belgiasta. Se kuulosti mainiolta ja. Erään roudauksen yhteydessä yksi sen potikoista sai kuitenkin runtua ja laite lakkasi toimimasta. Harmitukseni oli suuri.
Avasin laitteen, mutta en saanut paikallistettua vikaa. Lamaantumisen sijaan ostin toisen Dortmundista, Saksasta, joka ei tosin ollut läheskään niin hyvä. Nyt agony alkoi jo hiipiä, joten ostin kolmannen yksilön Pietarista. Ilokseni se kuulosti yhtä hyvältä kuin ensimmäinen, vai kuulostiko? En ollut kuullut ykkösyksilöäni vähään aikaan, joten halu saada se kuntoon oli polttava. Ulkoistin huollon Janne Paasoselle.
Paasonen löysi laitteen huoltokaaviot joltain maksulliselta sivustolta ja minä kustansin kernaasti viulut. Huoltomanuaali sisälsi kalibrointiohjeen, jolla laitteet saisi säädettyä tehdasasetuksiin. Hänen mukaansa pedaalin sisältä löytyvien trimmerien avulla ”perusääneen ja toistojen laatuun sai tehtyä äänellistä muutosta”, mutta tähtäimemme oli toki saada pedaali kuulostamaan samalta kuin miltä Petri Wallin hallussa ollut yksilö on kuulostanut tuoreeltaan.
Idea olisi, että Paasonen korjaisi pedaalin Belgian pedaalin ”1” ja säätäisi pedaalin Saksan pedaalin ”2” lähelle tehdasarvoja, joissa Wallin pedaali oli ollut tuoreena 1980-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Pedaalia oli valmistettu vain vuoden ajan ja japanilaisten tuon ajan elektroniikkaosaamisen tietäen oli turvallista olettaa, että Ibanezin digitaaliset delayt olivat olleet tehtaalta lähtiessään identtisiä.
Samalla tsekattaisiin Pietarin yksilö ”3:n” kalibrointi. Ja koska Paasonen oli ollut mukana kokeilemassa Petri Wallin alkuperäistä efektiä, hänkin oli hommannut itselleen yhden, joka sai numeron ”4”. Osoittautui, että yksikään neljästä pedaalista ei ollut enää kohdillaan.
Numero 1 oli edelleen mykkä. Paasosen mukaan ”kellotaajuus puuttui ja hajonnut potentiometri ohjasi suoraan taajuutta, mikä määrittää delay-ajan. Taajuus kalibroidaan oskilloskoopin ja taajuuslaskurin avulla toistot aika minimissä 1.15MHz ja maksimissa 145Khz. Jannen oma yksilö oli kuulemma kaikista kauimpana spekseistä.
”Pedaali ’2’ saatiin kalibroitua ja se kuulosti yhtä hyvältä kuin numero ’3’, jonka kellotaajuus oli lähimpänä speksejä. Numero ’2’:n ”Bias offset” oli myös poskellaan”, eli tästä syystä pedaali ’3’ oli kuulostanut hyvältä heti kärkeen.
Paasonen tilasi varaosia pedaali ’1’:een ja jäin odottamaan innokkaana heräisikö sekin henkiin.
”Kiinnostaa kuulla, että kun sen ”clock driver” on kasattu uusilla osilla niin paraneeko ääni vielä jotenkin”, Paasonen fiilisteli, vaikka en tajunnut juurikaan mistä hän puhui.
Paasonen oli tässä vaiheessa jo todella tyytyväinen numeroihin ”2” ja ”3”.
”Nyt kun olen kokeillut hyvän kuuloisia yksilöitä, on pakko todeta, että Ibanez Digital Delay DDL on hyvä digitaaliseksi delay-pedaaliksi. Jos Pete aluksi soittikin AD-80:llä niin tuo on ollut 80-luvun lopussa ylivoimaisesti paremman kuuloinen toistoiltaan”, Paasonen fiilisteli.
Paasonen pisti myös merkille, että tätä mallia seurannut ”kymppisarja” oli tehty halvemmista komponenteista. Vanhempi DDL oli ollut ilmeisesti liian kallis valmistaa, joka voi olla yksi syy sen lyhytikäisyyteen. DDL ei ollut Paasosen mukaan niin huonolla tavalla ”digitaalisen kuuloinen”, eli se on istunut tätäkin kautta mainiosti perinteikkäisiin soundeihin mieltyneen Petri Wallin käyttöön.
Tähän ”ei-digitaalisuuteen” on voinut olla osatekijänä, että toisin kuin nykyisissä delay-pedaaleissa, kitaran puhdas signaali ei todellakaan kulje DDL:n läpi muuttumattomana.
”Signaalitie on kuivan signaalin osalta TL082 J-fet oparin käsittelyssä, joten sille tapahtuu mitä oparin kanssa tapahtuukaan. Jotkut pitää sitä parannuksena ja jotkut huononnuksena. AD-DA muunnos tapahtuu custom-piirillä joka kontrolloi muutenkin laitteen toimintaa”, Paasonen kertoi.
Yksi minua kiinnostava tekninen seikka oli Ibanezin delay-piirin bittisyys. Ibanez eli käytännössä Maxon oli käyttänyt omaa AD/DA-muunninta, eli kyseessä ei ole yleisesti saatavilla oleva osa. Jos kyseessä olisi ”industrial standard” AD-piiri niin se kertoisi bittisyyden suoraan, mutta selvitettyään asiaa spesialisti Risto Niskan kanssa, Paasosen vahva veikkaus oli, että DDL oli 8-bittinen laite. Eli ei edes CD-tasoa, mutta verrattuna AD-80:n analogisten toistojen laatuun, se oli ollut huomattava parannus.
Myös oma suosikkini numero ”1” saatiin lopulta kuntoon. Potikan vaihtamalla kellopiiri käynnistyi jälleen. Paasonen ei löytänyt mistään identtistä ”Alps 10K Rev log” -potentiometriä, mutta vastaava osan avulla laite toimi. Sen toistojen haarukka on potikan kiertoradalla hieman laajempi, joka ei ollut yhtään hassumpi feature. Nyt kaikki kolme olivat kalibroinnin jäljiltä yhtenäisen kuuloisia!
Ykkösdilsa oli minulle se ensimmäinen ja rakkain, joten asensin sen Tonefestissä ja Rockwayn kursilla käyttämääni replica-lautaan. Kakkosesta eli ”saksan dilsasta” tuli toiseksi paras ja kolmas eli ”venäjän delay” oli seuraavaksi paras. Tosin jos minut pistettäisiin sokkotestiin, niin tulos olisi varmasti eri, sillä teknisesti ne ovat yhtenäisiä. Ja ehkä oma tunnesiteeni tuota rakasta ensimmäisenä hommaamaani Belgian ”1”-pedaalia kohtaankin on jo tässä kohtaa välissä jo hälvennyt. Kaksi muuta voisivat jopa olla kaupan, kunhan ne menevät hyvään kotiin.
22.3.2023
Creamsound-kombo on todellinen kotimainen kulttivahvistin!
Creamsound tuntui olevan ensimmäinen suomalainen sarjatuotantona vahvistimiaan tehnyt valmistaja. Todellinen boutique-vahvistin, joka löysi tiensä laajasti etenkin 90-luvun helsinkiläisten alternative-rokkarien käyttöön. Laite on kallellaan Fender Princeton ja Champ-vahvistimien maailmaan, mutta sen päätteen esikuva on ymmärtääkseni vanhoista putkiradioista.
SAIN MAHDOLLISUUDEN tutustua vuoden 2019 Kingston Wall -kiertueen aikana näiden legendaaristen kombojen sielunelämään. Jotenkin jopa ihastuin niiden pelkistettyyn piiriin. Käsintehdyt kotelot ja chassis tuntuivat nekin tosi kotikutoisen rehellisiltä tietokoneilla valmistettujen sarjavalmisteisten modernien vahvistimien jälkeen.
Tunnetuin Creamsoundin käyttäjä on lienee Kie von Hertzen, joka käytti omaa komboaan etenkin Don Huonojen kanssa, jossa sen ja Marshallin puolistäkin yhdistelmä oli juuri se legendaarinen ja massiivinen soundi, jolla miksaaja Jouni ”Smoju” Paju pääsi aikoinaan herkuttelemaan. Creamsoundin lämmin alapää, mutta samalla kirkkaan heleä yläkerta on hieno lisä Marshallin keskialuevoittoisalle ja murealle brittisoundille. Lisäksi Creamsound reagoi vielä Marshalliakin herkemmin soittimen dynamiikkaan ja tuo lisää sävypalettia soittoon.
Kielle otettiin Creamsound-kombo mukaan myös Kingston Wall-kiertueelle. Aluksi käytössä oli vain yksi valkoiseksi maalattu laite, mutta sille tarvittiin varakone. Myös Don Huonot keikkaili tuona kesänä ja harjoitteli samalla treenikämpällä, joten hain jo hyvissä ajoin Kallen mustan Creamsoundin varakoneeksi ja huolsin sen kiertuetta varten.
Kun kasasimme Kie Von Hertzenin kiertuerigiä Kingston Wall-kiertueelle, miksaaja Terttu Arnberg halusi kokeilla myös Kalle Aholan Creamsound-komboa ja kun vertasimme niitä keskenään, Terttu ihastui niin paljon niiden yhteissoundiin, että hän ehdotti, että käyttäisimme niitä molempia – siis kahta Creamsoundia ja yhtä Marshallia.
Kolmen vahvistimen yhteissoundi oli murea kuin mikä, joten päädyimme tähän yhdistelmään. Terttu miksasi Kien kitaransoundin KW-kiertueella niin, että Kien kitarasoundi oli 80 % Marshallia ja kaksi eri Creamsoundia panoroitiin laitoihin, jolloin niistä muodostui soundiin loput 20 % heleämmän yläpään muodossa. Marshall siis teki soundin, jota Creamsoundit tukivat. (Kuva: Ville Laine)
Koska Creamsoundeja oli lähdössä mukaan keikoille kahtena kappaleena, tarvitsimme niille ainakin yhden varakoneen. Ja koska Don Huonotkin tekivät tuona kesänä keikkoja, tarvitsisimme sinnekin varakappaleet. Ei kun hommaamaan lisää koneita.
Jarmo Saarella oli yksi, mutta hän tarvitsi sitä itse kesän aikana. Egotripin Knipillä oli kaksi konetta, jotka olivat vapaana, joten kävin noukkimassa Knipiltä kaksi ruskeaa Creamsoundin komboa Kaapelitehtaalta juuri ennen KW-kiertueen alkua. Nämäkin piti huoltaa, mutta niiden avaaminen oli lopulta metkaa puuhaa.
Jos Creamsoundien soundi oli yksilökohtaista, niin oli kyllä niiden sisuksetkin. Avasin ja huolsin kaikki neljä konetta, viat eivät olleet isoja. Huonoja liitäntöjä, vääntyneitä jakkeja, rohisevia potikoita.
Kevään KW-kiertueella meillä oli mukanamme neljä toimivaa laitetta. Kevät soitettiin Kien ja Kallen Creamsoundeilla, kesäfestareille ne siirtyivät Don Huonojen kalustoon ja Kingston Wall-keikoille otettiin mukaan kaksi Knipin konetta. Koska kaikki Creamsoundit olivat käytössä, tarvitsimme niiille varakoneen.
Creamsoundit olivat kortilla, joten otin käyttömme Kemperin profiloivan vahvistimen. Profiloin Kien ja Kallen Creamsound-kombot Kemperiin ja soitatin keikoilla Kemperillä kloonattua vahvistinta siltä varalta, että joku vahvistimista tippuisi pois pelistä. Reititin Kemperin niin, että se oli koko ajan päällä ja soi koko ajan taustalla, vaikka sen kanavat olisivatkin mykistettyinä molemmissa äänipöydissä.
Donkkarien keikoilla Kemper oli Kallen sparena ja KW-keikoilla Kemper oli Kien sparena. Lisäsimme KW-keikoilla vielä miksaaja Terttu Arnbergin toiveesta Marshallin vahvistimen ja kaapin väliin Radialin JDX-kaiutinemulaatioboksin, jolloin meillä oli Kieä varten yhteensä kuusi kitarakanavaa, kaksi Marshallille, kaksi Creamsoundeille ja kaksi Kemperille. Tämä oli kitarateknikon näkökulmasta todellista luksusta.
PORI JAZZISSA tapahtui kesän ainoa vahvistinrikko, kun toinen Kien (tai itse asiassa Knipin) Creamsoundeista mykistyi kesken keikan. Kemper oli kytkettynä valmiiksi, joten käytimme loppukeikan sen profiilia. Huollatin kombon seuraavalla viikolla Bluetonella, mutta Terttu oli jo mieltynyt sen verran paljon Kemperin Creamsound-profiiliin, että hän tuplasi sen ja käytti seuraavilla keikoilla kahta hieman eri tavoin prosessoitua Kemper-kanavaa Kien Marshallin mikitetyn kaapin tukena.
Creamsoundit olivat mukana koko kesän Huvilan päätöskeikkaan asti ja mikitimme siellä toisen kombon Kien lavakuuntelua varten.
Kesän 2019 jälkiltä Creamsoundista jäi jotenkin sympaattinen kuva ja jos soittaisin itse sähkökitaraa, olisi tuo kombo todella inspiroiva laite. Erikoista kyllä, minulla ei ole mitään tietoa kuinka paljon niitä on liikenteessä. Saati yrityksen vaiheista tai kuka näitä teki ja missä. Korvat ja sydän kertovat, että jos teillä on Creamsoundeja hallussanne, niistä kannattaa pitää kiinni. Selkeä kulttilaite!
9.2.2023
Sarjassamme oudot pedaalit 90-luvulta
Mikko von Hertzen mainitsi minulle kesken vuoden 2019 Kingston Wall-kiertuetta, että hänellä on hallussaan Petri Wallilta saatu chorus-pedaali, jonka Mikko kertoi saaneensa Tri-Logy-sessioiden aikaan. No tämähän kiinnosti minua kovasti, joten Mikko kiikutti sen pyynnöstäni seuraavalle keikalle ja sain sen lainaksi.
Tämä Washburnin pedaali on todellinen erikoisuus, jollaiseen en ole törmännyt koskaan ennen ja jos se todellakin oli ollut Petri Wallin käytössä niin se vain vahvisti mielikuvaa siitä, että 90-luvulla vallitsivat aivan eri realiteetit pedaalien suhteen kuin tätä nykyä.
Mikko muisteli Wallin sanoneen, että hän oli käyttänyt sitä studiossa, mutta kun näytin pedaalia Robert Palomäelle, hän ei muistanut koskaan nähneensä efektiä, joten Palomäen valokuvantarkan muistin tietäen iloni loppui lyhyeen.
Jatkoin tutkimista ja lopulta selvisi mikä chorus-pedaali oli ollut Wallin käytössä, mutta jäin pohtimaan mistä Walli oli saanut tämän pedaalin käsiinsä. Mitä muita harvinaisuuksia hänellä oli vielä laareissaan, joita hän ei koskaan ottanut käyttöönsä?
7.2.2023
Annatko soittimen kulua osaksi sinua?
Amerikkalaiset käyttävät soittimen takaosaan tulevasta kulumasta termiä ”Buckle Rash”, eli vyönsolki-ihottuma. Kun näin ensimmäistä kertaa Petri Wallin Gibson Les Paul Deluxen takaosan, se herätti minussa monia ajatuksia, sillä oma alun perin uutena ostamani Jazz-basso on kulunut aivan vastaavasti.
Olen huomannut jo nuorella iällä, että on kahdenlaisia soittajia. Niitä, jotka soittavat soitintaan ja heitä, jotka eivät halua soittimiinsa minkäännäköisiä käytön jälkiä. Syy voi olla, että soittimen jälleenmyyntiarvo säilyy, minkä toki jollain tasolla ymmärrän. Mutta jos hankkimasi soitin ei ole sinua ja sinun käyttöäsi varten niin ketä varten se sitten on? Minusta on hieman kummaa ostaa soitin ja varjella sitä sillä ajatuksella, että tämä myydään vielä joskus pois. Kuluminen tai soittimen varjelu ei toki tee kenestäkään parempaa tai huonompaa soittajaa, mutta jotain mielenkiintoista tässä ilmiössä silti on.
Sittemmin olen musiikkilaitteiden maahantuojana ja palveluntarjoajana huomannut, kuinka joillekin ihmisille on tärkeää, että se laite minkä he hankkivat tai saavat käsiinsä, on niin sanotusti ”mint” tai neitseellinen niin, ettei kukaan ole tyyliin edes nähnyt sitä tehtaan jälkeen. Laatikosta pois otettu laite on ikään kuin käytetty. Ymmärrän toki, että moni hamuaa alennusta tällä perusteella, mutta olen törmännyt myös ilmiselviin neurooseihin. Joillekin on taas aivan sama, onko laitteessa naarmuja vai ei, kunhan se suorittaa sille annetun tehtävän.
Sitten ovat myyntilaatikoita uskollisesti säilyttävät soittajat ja he, jotka jättävät laatikot suoraan liikkeeseen roskiin heitettäväksi. Tässäkään kumpikaan tapa ei tee soittajasta parempaa tai huonompaa, mutta omassa mielessäni nämä kaikki liittyvät toisiinsa.
Onko tällä sitten taiteen kanssa mitään tekemistä? Jotenkin koen, että tässä on kyse jonkinasteisesta heittäytymisestä. Että nyt tehdään, eikä piitata tuon taivaallista siitä hetkestä kun soittaminen loppuu. Muistan kuinka hyvältä tuntui, kun uudenkarhea soitin alkoi ikään kuin kulua osaksi minua. Se istui paremmin syliin. Soittimen kuluminen ei tehnyt minusta rock-tähteä, mutta se on ilokseni edelleen jäljellä. Jos se olisi mintissä kunnossa, olisinko myynyt sen jo pois?
Tässä on jokaiselle meistä itsetutkiskelun paikka.
8.1.2023
Musiikkilaitteiden alihankintaketjut
Tässä olisi hieman pidempi pohdinta, joka sai alkunsa tutkiessani Petri Wallin käyttämien laitteiden ja niiden valmistajien historiaa ja vaiheita. Etenkin Yhdysvaltalaisen Electro-Harmonixin tuotteet tuntuivat eroavan toisistaan huomattavasti ja huomaan palaavaani tähän ajatukseen usein.
Yritys, jonka nimen näemme tuotteen kyljessä ei välttämättä valmista itse mitään vaan kokoaa tuotteensa useilta eli alihankkijoilta tilaamistaan osista. Alihankkijat puolestaan tilaavat raaka-aineita komponenttiensa valmistukseen omilta alihankkijoiltaan. Ketju voi olla pitkä, ennen kuin ollaan kyseisen komponentin alkulähteellä. Muuttuvia tekijöitä on sen verran paljon, että lopputuotteen kasaajalle voi olla äärimmäisen haastavaa pitää huolta koko alihankintaketjusta niin, että soitinlaitteesta tulisi tasalaatuinen. Pahimmillaan valmistaja alihankkii koko tuotteen, eivätkä he itse ole edes tietoisia mahdollisista osien muutoksista kunnes he avaavat päämajallaan tehtaalta tulleen ison erän päällimmäisen laatikon.
Ei ole poikkeuksellista, että joku lukuisista alihankkijoista tuottaa ja toimittaa valmistajalle syystä tai toisesta komponentteja, jotka ovat ominaisuuksiltaan vastaavia, mutta eivät täysin samoja kuin edellisellä kerralla. Ne voivat olla kuitenkin käyttökelpoisia niin, että ne sopivat valmistettavan laitteen ainesosaksi.
Tässä kohtaa valmistajalla on kova päätös edessään. Käyttääkö tätä osaa vai ei? Pahimmillaan valmistaja joutuisi pysäyttämään koko tuotantolinjansa vain yhden komponentin erilaisuuden takia. Tuotannosta vastaava henkilö joutuu puntaroimaan mahdollisesti liian tiukasta laadunvalvonnasta johtuvan rahallisten tappioiden suuruutta suhteessa mahdollisesti heikompilaatuiseen tuotteeseen ja siitä seuraavan brändin heikentymiseen.
Valmistajan on usein vain pakko jatkaa tuotantoaan ja käyttää tilaamansa osat tuotteidensa valmistukseen. Jatkossa hän voi teroittaa alihankkijalleen, että ”tällainen ei vetele” tai sitten vaihtaa alihankkijan toiseen. Tällaista päätöksentekoa joudutaan tekemään vielä nykyäänkin joka päivä, ympäri maailmaa.
Petri Wallin laitteita tutkiessani huomasin, että monet valmistajat olivat toimineet valinnoissaan leväperäisen rationaalisesti. He olivat käyttäneet juuri niitä osia, mitä heillä oli ollut hyllyssä. Joskus erot komponenteissa ovat mitättömän pieniä. Valmistaja on voinut tilalta tietynarvoista vastusta tai kondensaattoria, mutta ”ne halutusta materiaalista” tehdyt osat olivat joko loppu tai lähetetty toiselle valmistajalle. On hyvä myös ymmärtää, että kun insinööri suunnittelee laitteen ja määrittelee siinä käytettyjen komponenttien arvot, skematiikka ei ota kantaa siihen, mistä materiaaleista nämä komponentit on tehty.
Nykyään eletään digitaalista aikakautta. Komponentit ovat laajemmin saatavilla ja alihankintaketjut vakiintuneimpia parantuneiden tilausjärjestelmien myötä, mutta tämä kaikki muuttui ensin Koronan ja sitten Venäjän invaasion myötä. Virittimiä ei saa tätä kirjoittaessa, myöskin bypass-loopperin osat tuntuvat olevan käytössä jollain täysin toisella teollisuuden alalla.
Komponentit myös ikääntyvät eri tavoin. Uutena kolmekymmentä vuotta sitten käytetty osa on elänyt ajan saatossa ja sen arvot ovat voineet muuttua ratkaisevasti, mikä riippuu juurikin sen materiaaleista. Emmekä myöskään tiedä ovatko niiden arvot olleet alunperinkään tarkat. Jos samaa laitetta on valmistettu vuosikymmeniä, mutta sen sisältä löytyvät osat on tehty vuosien saatossa eri ainesosista, on tästä samasta laitteesta olemassa nykyään lukemattomia ”eri versioita”, jotka saattavat kuulostaa kaikki erilaiselta. Vastaavasti jos vuonna 2020 valmistetun laitteen lähettäisi aikakoneella takaisin 70-luvulla ja sitä tutkisi nykypäivänä, olisivat sen komponentit eläneet ja vanhentuneet vastaavalla tavalla? Oman tekijänsä tekee myös, kuinka paljon laitteella on soitettu, eli kuinka paljon ne ”ovat saaneet sähköä sisäänsä”, kuten eräs elektroniikkaguru totesi.
Tämä on mielestäni pääasiallinen syy siihen miksi vanhat instrumentit kuulostavat kaikki nykyään erilaiselta, vaikka ne olisi valmistettu alun perin perättäisinä päivinä ja niiden sarjanumerot olisivat hyvin lähellä toisiaan. Vuonna 1979 valmistettu Tube Screamer on kuulostanut tehtaalta lähtiessään erilaiselta kuin vuonna 2020. Englannissa valmistettu tuore Marshall-vahvistin on voinut olla uutena kireä, mutta kuulostaa nykyään miellyttävän lämpimältä. Tai toisin päin. Ne ovat voineet kuulostaa erilaisilta kuin vierustoverinsa jo syntyessään, mutta sitä me emme saa ikinä tietää. Samat lainalaisuudet pätevät kaikkiin musiikkilaitteisiin.
Loppukäyttäjä huomaa eroa harvoin eroa tai ylipäätänsä välittää ostamastaan tuotteestaan niin paljon, että kiinnittäisi huomiota yhteen muuttuvaan komponenttiin. Ajattele vaikka autosi lukuisia eri osia. Tiedätkö ovatko ne täysin samoja kuin naapurin saman merkkisessä autossa? Puhumattakaan pesukoneista, jääkaapeista ja televisioista. Harva on niin perillä jonkun yhden tuoteperheen eri malleista, että alkaisi avaamaan vaikkapa juuri ostamaansa mikroaaltouunia. Musiikkilaitteet ovat tässä suhteessa eriarvoisessa asemassa.
Muusikot voivat olla asialleen niin omistautuneita, että he avaavat järjestään kaikki laitteet katsoakseen mitä niiden sisällä on, vaikka ne toimisivatkin moitteetta. Lopullisen tuomion antavat kuitenkin korvat. Kuulemme herkästi muutoksia meille tutuissa laitteissa ja alamme epäillä, että ”jokin on pielessä”. Koska kyseessä on oman taiteen luomiseen käytetyt laitteet, ei kompromisseja haluta tehdä.
6.1.2023
Jukka Jyllin Aria Pro II -basson tonekytkin
Tutkin Kingston Wallin perintö -kirjaa kirjoittaessani läpikohtaisesti myös Jukka Jyllin Aria Pro II SB-1000 -basson.
Arialla on merkkinä omanlaisensa karismansa, sillä muistan ainakin Metallican Cliff Burtonin ja Ozzy Osbournen bändissä soittaneen Rudy Sarzon käyttäneen Arian bassoja ja ihmetelleeni nuorena miksi he soittivat Arialla, kun omat kokemukset Ariasta eivät olleet niin häävejä.
Arian taipalelle mahtuu monenlaisia vaiheita ja kun sain Jyllin basson lainaksi kotiini, se on kyllä todella laadukas soitin. Tuntui kieltämättä eriskummalliselta pompotella sillä kotisohvallaan Kingston Wallin biisejä.
Olin havainnut soittimen elektroniikan monipuoliseksi jo vuoden 2015 Ruisrockissa. Tässä kuvassa näkyvällä kuusiasentoisella kytkimellä soittimen soundi muuttuu radikaalisti aina kirkkaasta klänkätyksestä keskialueen honotukseen. Jukka ei käsittääkseni sillä kummemmin kikkaillut, vaan piti sitä aina samassa asennossa, mutta kieltämättä kytkimen tapa käsitellä basson keskitaajuuksia on hyvin voimakas ja persoonallinenkin.
3.1.2023
Petri Wallin Gibson Les Paulin mikkivalitsin
Tässä kuvassa on Petri Wallin Gibson Les Paulin mikkivalitsin. Se näytti alkuperäiseltä tai ainakin Gibsonin tarvikeosalta. Rajusta käytöstä huolimatta se toimi moitteetta, eikä klapannut liikoja. Huolimatta siitä, että Walli vaihteli tiuhaan kitaransa mikkejä.
Kytkintä ympäröivä levy oli maalattu mustaksi. Tarinan mukaan se oli ”sutattu mustaksi Eddingin spriitussilla”, jollaista miksaaja Robert Palomäki oli käyttänyt kirjoittaessaan merkintöjään miksauspöydän kanavien teippeihin.
En koskaan kysynyt Palomäeltä miksi kytkin värjättiin. Ajattelin aluksi, että ”läpällä” tai muuten vain aikaa tappaakseen, mutta mitä enemmän olen katsonut Kingston Wallin keikkataltiointeja niin olen pohtinut, että koska bändi käytti keikoillaan UV-valoja, kytkimen etulevy olisi loistanut lavalla häiritsevästi.
Tämä taas palautti mieleeni vuoteni kitarateknikkona, jolloin olin teipannut valomiehen pyynnöstä umpeen vahvistimien merkkivaloja. Kuljetuslaatikoiden alumiinilistoja maalattiin mustaksi. Logoja poistettiin ja kaikenlaista pientä tehtiin. visuaalisuuden eteen, mitkä kaikki omalta osaltaan loivat illuusiota yleisön suuntaan jostain elämää suuremmasta kokemuksesta. Muistan huvittuneena, kun taannoin pääsimme ensimmäisen kerran käsiksi fluoriteippeihin. Niitä lätkittiin ihan joka puolelle ja niillä merkattiin kaikki mahdollinen niin, että lava suorastaan loisti eri värisistä teipeistä. Nykyään huomaan pohtivani tarkasti yhdenkään yleisöön päin näkyvän merkinnän tarpeellisuutta.
*****
