Perinpohjainen katsaus Jimi Hendrixin pedaaleihin ja signaalitiehen

August 28, 2013

Maailman vaikutusvaltaisimman kitaristin efektit ovat olleet jo vuosikymmeniä pyhä Graalin malja. Millä Jimi soitti ja miten hän sai soundinsa aikaan? Hendrixistä liikkuu paljon myyttejä, joten otin härkää sarvista tehdäkseni lopun kaikelle spekuloinnille.

Tutkittuani viikkotolkulla miten tämä ikoni loi soundimaailmansa, yllättävintä oli kuinka vähillä efekteillä hän itse asiassa soitti. Legenda paljon efektejä käyttävästä kitaristista muodostui hyvin vaatimattomin aineksin. Nykypäivänä keskivertokitaristin efektikattaus on huomattavasti monipuolisempi. Palaammekin aikaan, jolloin efektipedaalit olivat harvinaisia, ja luotaamme läpi Hendrixin uran niiden avulla.

Toukokuu 1966

Jimi pääsi kokeilemaan ensimmäisen kerran fuzzia toukokuussa 1966 New Yorkissa. Hän soitti Curtis Knightin bändissä, ja sai lainata tuttavansa Maestro Fuzz Tonea kahdeksi viikoksi. Hän kokeili pedaalilla feedback-efektejä, jotka eivät tosin miellyttäneet hänen bänditovereitaan. Kitaran kiertäminen koettiin pelkästään haitallisena ilmiönä. Jimi haki jo tuolloin kierrosta musikaalisia sävyjä, kuten tulisimme myöhempinä vuosina kuulemaan.

Marraskuu 1966

Muutettuaan syksyllä 1966 Englantiin Jimi hankki Lontoosta englantilaisen Dallas Arbiterin Fuzz Facen. Kyseessä oli toinen markkinoilla ollut fuzz-pedaali Maestron lisäksi.

Marraskuun 8.–11. hän esiintyi bändinsä kanssa Münchenissä “Big Apple” -klubilla, ja käytti ensimmäisen kerran tuoretta hankintaansa. Yleisö villiintyi eksoottisista kitarasoundeista niin, että se ryntäsi lavalle kesken esiintymisen.

Koska Jimin kitara sai kolhuja tuossa rytäkässä, meni hän tilanteen mukana, ja hajotti samalla kitaransa lavalla ensimmäistä kertaa. Alla ensimmäinen tunnettu kuva Jimistä fuzz-pedaalin kanssa.

Paria viikkoa myöhemmin hän käytti Fuzz Facea ensimmäistä kertaa studiossa kappaleessa Love or Confusion. Kappale julkaistaiisiin hänen soolodebyytillään "Are You Experienced" hieman yli puoli vuotta myöhemmin.

Germanium-transistoreilla toteutettu Dallas Arbiter Fuzz Face on elävä legenda. Tosin valinnanvaraa ei 60-luvun lopussa ollut. Saatavuus oli varmasti yksi kriteeri efektin valinnassa. Tällä fuzzilla Jimi Hendrix kuitenkin aloitti, Maestroa hän oli jo kokeillut aikaisemmin Yhdysvalloissa.

Tammikuu 1967

Jimi tapasi Roger Mayerin tammikuussa 1967. Hänen antama lempinimensä uudelle teknikolle oli vaatimattomasti “soundini salaisuus”. Tammikuun 11. päivänä neljässä tunnissa äänitetty Purple Haze oli heidän ensimmäinen yhteinen sessionsa. Samalla kappale oli soundillisesti valtava harppaus eteenpäin. Kaksikko kehitteli yhdessä useita korkeagainisia soundeja. Roger Mayer toi näihin sessioihin ensimmäistä kertaa Octavia-pedaalinsa, johon Jimi ihastui välittömästi. Efekti sai kitaran soimaan oktaavia korkeampaa, jolloin se kuulosti Hendrixin korvaan kuin “pilliltä tai huilulta”. Kuvassa on alkuperäinen Mayerin Octavia, jonka Tycobrahe myöhemmin kopioi.

Purple Hazen soolossa kuultavan soundin lisäksi efektiä kokeiltiin myös muihin kappaleisiin. Nämä kokeilut olivat kuitenkin manageri Chas Chandlerin mielestä “liikaa” keskellä hippien kukkaiskesää. Chasin omista rahoista maksettuja ensimmäisiä studiosessioita ei uskallettu viedä liian pitkälle.

Roger Mayer kertoo: “Meillä oli muitakin fuzzboxeja samanlaisissa koteloissa kuin Octavia. Pian tuon jälkeen aloimme kartoittaa eri Fuzz Faceja ja kokeilemaan mitkä niistä olivat hyviä ja mitä eivät.”

Roger alkoi käymään bändin keikoilla ja vei heille tasaisesti testiin uusia pedaaleita. Keikkapaikkojen turvallisuus oli kuitenkin kyseenalainen, ja muutamia niistä varastettiin. Mayerin yksi tehtävä oli bändin uran alkuvaiheessa napata efektit turvaan heti keikan jälkeen. He olivat menettäneet jo monta efektiä, eikä prototyyppejä Roger Mayerin luomuksista voitu enää menettää. Koska Rogerilla oli myös päivätyö Englannin armeijassa, ei hän voinut olla kaikilla keikoilla mukana. Efektit hän piti mukanaan ja antoi Jimille keikkakäyttöön ne kappaleet, joiden suunnittelu oli jo valmis. Octavian kanssa siihen kuluisi vielä aikaa.

Jimi Hendrix ja Roger Mayer olivat molemmat sitä mieltä, että studio ja keikat ovat kaksi täysin eri asiaa. Niiden soundimaailmaan suhtauduttiinkin alusta lähtien eri tavoin. Keikalla huoneen akustiikka määrittelee sen, miltä laitteet kuulostavat. Jos huoneessa on paljon kaikua, siitä ei pääse eroon. Fuzzit kuulostavat hyvin erilaiselta kaiun kanssa. Studiossa tätä ongelmaa ei ollut. 

"Studiossa halusimme eri soundeja eri kappaleisiin, joten käytimme eri vahvistimia ja efektejä kappalekohtaisesti", muistelee Mayer. Jokaiselle biisille luotiin näin tunnusomainen efektimaailmansa, eikä samassa kappaleessa käytetty montaa efektiä.

Tuskastuneina epätasaisiin germanium-komponentteihin Roger Mayer alkoi kehittämään omaa samankaltaisesti säröytyvää piiriään, joka erosi hieman Fuzz Facesta. Vielä tänäkin päivänä hänen äänestään on kuultavissa vaivautunutta ihailua noita komponentteja kohtaan.

Molemmat halusivat tasaisemman fuzz-soundin, ja Roger sai trimmattua efektejä Jimin haluamaan suuntaan. Heille oli tärkeää saada säröytymisen luomat yläharmoniset kerrannaiset soimaan matemaattisesti ja korvia miellyttävällä tavalla. Rogerin mukaan "fuzzin äänen vaimeneminen (decay) on pääasiallinen kriteeri transistorien valinnassa ja niiden trimmauksessa".

Tähän aikaan efektien koteloita ei löytynyt elektroniikkakaupan hyllyltä, eikä Mayerilla ollut vielä niiden valmistukseen tarvittavia laitteita. Koska heidän tekemiensä testien jäljiltä Fuzz Facen koteloita lojui ympäriinsä, he alkoivat käyttää niitä omiin efekteihinsä. Jos siis Hendrixin keikkakuvissa näkyy Fuzz Facen kotelo, voi sen sisällä olla täysin toinen fuzz-piiri.

Vähitellen näistä kokeiluista muodostui Jimille uusi fuzz. Testailut toimivat alkusykäyksenä Roger Mayerin suunnittelemalle Axis Fuzzille. Jimi käytti Rogerin fuzzia ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 1967 "Axis Bold as Love" -levyn sessioissa. Tämä samainen Roger Mayerin suunnittelema fuzz tulisi olemaan käytössä Jimillä pitkään, hänen uransa loppuun asti. Toki pienillä modauksilla varustettuna.

Helmikuu 1967

Studiosta kuului taas kummia. Helmikuun 20. päivänä bändi äänitti kappaleen I Don’t Live Today tulevalle "Are You Experienced" -levylleen. Tämä on ensimmäinen kappale, jossa Hendrixin soittoa kuullaan wah-tyylisen filtteriefektin kanssa. Tässä sessiossa efekti saatiin aikaan “käsiwahilla”, ei poljettavalla lattiamallilla. Studiossa oli jo pitkään mimikoitu efektiä kitaran tonepotikalla. Meni vielä jonkin aikaa ennen kuin wah-wah-efekti saatiin lopulliseen, poljettavaan muotoonsa.

Maaliskuu 1967

Maaliskuun 1. päivä jäi historiaan sähkökitaran uutena tulemisena. Purple Haze julkaistiin singlenä, ja kappale muutti kitaran roolin rockmusiikissa kertaheitolla. Voimakkaasti fuzziin nojautuva biisi oli aikanaan ilmiömäinen ja jotain täysin ennenkuulematonta. Soolossa kuultu toinen efekti, Octavia, vain lisäsi vaikutelmaa toisesta ulottuvuudesta maan päälle saapuneesta kitaristista.

Huhtikuu 1967

Bändi vietti suurimman osan keväästä Lontoossa viimeistelemässä levyään. Kitarakauppojen tyyssijana tunnettu Charing Cross Road oli se paikka, jossa Jimi näki ensimmäisen kerran uutuuttaan kiiltävän wah-pedaalin. Bändi hengasi usein studiosessioiden välissä kadun liikkeissä, ja kun paikallinen muusikko oli vihjannut Noel Reddingille (Jimin bändin basisti) uudesta pedaalista nimeltä Crybaby, he kävivät kokeilemassa sitä heti. Soitettuaan pedaalilla hetken Jimi sai wah-wahin mukaansa myyjältä veloituksetta, mikä oli tuohon aikaan ennenkuulumatonta.

Toukukuu 1967

Toukukuun 5. päivänä Jimi äänitti kitaraefektejä myöhemmin samana vuonna ilmestyvän kakkosalbuminsa avausraidalle. Raidalla, jota tultaisiin kutsumaan nimellä EXP (Experiment), kuullaan myöhemmiltä keikoilta tuttua kiertoa ja kitaran ulvomista, jotka on saatu aikaan fuzzin ja poljettavan wahin yhteiskäytöllä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jimi käytti näitä tavaramerkikseen muodostuneita efektejä yhtä aikaa.

Debyyttilevy "Are You Experienced?" ilmestyi toukokuun 12. päivä. Siihen nähden, että levyä oli äänitetty muutaman tunnin pätkissä eri studioissa pitkin kevättä, kokonaisuus on erinomainen ja jo ilmestyessään klassikko.

Saman kuukauden 18. päivänä bändi promosi levyään Saksassa, Offenbachissa. Tämä kolmen biisin Saksan TV:lle Beat Beat Beat -ohjelmaan nauhoitettu klippi osoittaa hyvin bändin tuon aikainen energisen soiton sekä Jimin fuzz-soundin purevuuden. Ensimmäinen maistiainen on Stone Freen soolossa (2:04). Tästä vajaan viikon päästä bändi oli Suomessa esiintymässä Kulttuuritalolla, tarkalleen 22.5.1967.

Kesäkuu 1967

Paul McCartney sai suostuteltua festivaaliorganisaation ottamaan Jimi Hendrixin esiintymään Montereyn festivaaleille. Kesäkuun 18. päivän keikasta muodostui hänen läpimurtonsa kotimaassaan USA:ssa. Keikasta kirjoitetuissa lehtiarvioissa muun muassa LA Times hehkutti seuraavasti: “Jimi tuli lavalle etäisenä huhuna ja lähti sieltä yhdeksän biisin jälkeen legendana.”

Mielenkiintoista kyllä, juuri ennen keikkaa Jimi oli kiistellyt The Whon Pete Townshedin kanssa esiintymisjärjestyksestä. Kumpikaan ei halunnut soittaa toisensa jälkeen. Lopulta Jimi joutui myöntymään, ja vannoi samalla tekevällä “kaikki temppunsa” The Whon pään menoksi. Näin hän tekikin. Keikan kliimaksina Jimi poltti kitaransa Wild Thing -biisin päätteeksi. Tällä historiallisella keikalla Jimin ainoa efekti oli Roger Mayerin modaama Fuzz Face.

 

Elokuu 1967

Vähitellen wah löysi paikkansa Hendrixin keikoilla. Elokuun 18. päivä Hollywood Bowlilla napattu kuva näyttää wahin lavan etuosassa. Fuzz Facea Jimi piti usein vielä tässä vaiheessa lähempänä vahvistimiaan.

Traagiselta, Brian Espteinin kuolinpäivänä soitetulta keikalta Saville Theaterissa 27.8. tallentui puolestaan ensimmäinen bootleg-äänitys, jossa wah-wahia kuullaan keikalla. Äänite paljastaa mielenkiintoisen yksityiskohdan.

Jimi oli tottunut soittamaan I Don't Live Todayn soolon keikoilla fuzzin kanssa, vaikka studiossa soolossa käytettiin wah-wahia. Vaikka hänellä oli nyt poljettava wah käytössään, hän soitti soolon silti fuzzilla. Tämä osoittaa, ettei hän ollut vielä kypsä molempien pedaalien yhteiskäyttöön keikalla.

Syyskuu 1967

Jimi oli olettanut, ettei wahia ja fuzzia voisi käyttää yhtä aikaa keikalla kovasta äänenpaineista johtuvan kierron vuoksi. Kesti kuitenkin vain kuukauden päivät, ennen kuin Jimi oppi spontaanisti kontrolloimaan kiertoa wah-pedaalilla. Tämä avasi ovet täysin uuteen elektronisen friikkailun maailmaan ja tuo historiallinen päivä on onneksi osittain dokumentoitu. 

Syyskuun 4. päivänä Tukhoholman Gröna Lundilla pidetyllä keikalla Jimin efektien käyttö alkoi muuttumaan illan keikan aikana. Hän huomasi, että kiertoa pystyy hallitsemaan wahin avulla. Hän alkoi käyttämään fuzzia ja wahia yhtä aikaa luodakseen kirskuvia mutta musikaalisia kiertoääniä. Alhaalle poljettuna treble-asennossa fuzz kirkuu raivokkaasti, mutta toisessa asennossa sen saa kesytettyä. Tätä Catfish-kappaleessa tapahtunutta oivallusta ei ole taltioitu kuvanauhalle, mutta tällä audiotallenteella on kuultavissa (9:29) miten hän huudattaa Stratocasteriaan ennenkuulumattomalla tavalla.

Jimin nukuttua yön yli, seuraavana iltana pidetyllä keikalla fuzzin ja wahin yhdistelmä alkoi kuulua muissakin kappaleissa. Ensimmäisenä näistä tuli I Don't Live Today, jota ei enää koskaan soitettaisi keikalla ilman wahia. Tämä ilta oli myös ensimmäinen, jolloin Jimin wahin soittoa on taltioitu kuvanauhalle.

Joulukuu 1967

Joulumarkkinoille kiirehditty "Axis Bold as Love" ilmestyi Englannissa kuun 1. päivänä. Levynteon viime hetkiin sisältyy huikea anekdootti. Hendrix jätti B-puolen masternauhat taksiin tullessaan studiolta. Koko B-puoli jouduttiin miksaamaan uudestaan yhden yön aikana. Ainoastaan B-puolen avaavaan If 6 was 9 -kappaleeseen ei saatu luotua uudestaan samaa henkeä. Levyllä kuultava versio onkin peräisin Noel Reddingin kotikuunteluversiolta, jonka hän kävi hakemassa takaisin studiolle yön tunteina.

Loppukuusta, 19.12. äänitettiin yksi Hendrixin ikonisimmista esiintymisistä. Akustinen Hear My Train Coming soitettiin hätäisesti lainatulla ja uudelleen kielitetyllä Zemaitiksen 12-kielisellä kitaralla. Kitara oli rakentaja Tony Zemaitiksen mukaan “halpis”, mutta nousi yhtä kaikki legendaksi tämän klipin myötä. 

Ironista kyllä, filmiä oli varattu sen verran rajatusti, että otto katkeaa kesken kappaleen filmin loputtua. Ääniraita saatiin kuitenkin talteen, ja alunperin dokumenttia varten kuvattu klippi leikattiin toiseen otokseen (3:08) äänen jäädessä taustalle. Traagista ja samalla niin hellyyttävää.

1968

Vuosi 1968 oli Jimille hektistä aikaa. Uran läpilyöntiä alettiin rakentamaan Amerikassa kahden kiertueen voimin. Lisäksi levy-yhtiö hengitti niskaan uuden levyn tiimoilta.

Haastatteluissa Jimi sanoo usein kyllästyneensä lavatemppuihin sekä siihen, että niitä odotetaan häneltä joka ilta. He olivat soittaneet samoja biisejä jo muutaman vuoden, ja Jimi halusi kehittyä ennen kaikkea soittajana.

Omalla tavallaan mahdollisuuden ilmaisun lisäämiseen ja soittoon keskittymiseen antoi hänen juuri hankkimansa Wah-wah.

Jimin saama wah-wah oli Thomas Organ Companyn Italiassa JEN:in valmistamaa mallia. Wahista muodostui Jimille lopulta se kaikista tunnusomaisin efekti. Hän otti pedaalin "omakseen" ja kehittyi sen käytössä käsittämättömällä tavalla.

Lisäksi wah ankkuroi Jimin paikoilleen ja toi hänelle turvaa tehdä “temppujaan” musiikillisesti sen sijaan, että hän olisi soittanut koko ajan hampaillaan tai kitara selän takana, mistä hänet oli mediassa opittu tuntemaan.

Kesäkuu 1968

Kesäkuun Life-lehden artikkelissa Jimin ominaisoundi “paljastettiin” massoille. Frank Zappa sanoi tuon lehden haastattelussa, että jos joku haluaa kuulostaa Jimi Hendrixiltä, hänen tulisi “ostaa Fender Stratocaster, Arbiter Fuzz Face, Vox Wah-Wah ja neljä Marshallin vahvistinta”. Tämä artikkeli oli se, joka oli lopullinen läpimurto Fuzz Facelle. Soittajat ympäri maailmaa tiesivät (tai luulivat tietävänsä) mistä Jimin soundi tuli, ja riensivät kauppoihin ostamaan itselleen saman pedaalin.

Lokakuu 1968

Kuukausien äänitysten jälkeen massiivisiin mittoihin paisunut studiosessio ilmestyi tuplavinyylinä. "Electric Ladyland" oli selkeä askel eteenpäin soundiensa puolesta. Levyn tyylien kirjo oli laaja jopa sillä kustannuksella, että kokonaisuus on hieman hajanainen. Vaikka kyseessä on eittämättä mestariteos, sen edeltäjä “Axis” soi tänä päivänä huomattavasti eheämmin.

Tammikuu 1969

Bändi oli alkuvuodesta taas kiertueella Euroopassa, väsyneenä. Ruotsissa esiintynyt Jimi soitti Tukholmassa 9.1. kaksi keikkaa, joista ensimmäinen on taltioitu kokonaan. Tämä on erinomainen tallenne, josta näkyy Jimin herkästä persoonasta enemmän puolia kuin kaikista muista tallenteista yhteensä.

Jimi on keikalla hyvin poissaoleva (syynä, ettei Ruotsista löytynyt tuolloin muusikoille niin tavanomaista marihuanaa), mutta tallenne näyttää selkeästi Jimin efektien käyttöä esimerkiksi kappaleessa Voodoo Child (Slight Return). Jimi “mokaa” käytännössä jokaisen efektivaihdon, mutta järjestelmä on selkeä, polkaisut eivät vain osu kohdilleen.

 

 

Suunnilleen 23:00 kohdalla Jimi esittelee kappaleen, jolloin hänen efektinsä ovat vielä yli metrin päästä toisistaan.

• Jimi on aloittamassa kappaletta, mutta huomaa että fuzz on jäänyt liian kauaksi.
• Jimi potkaisee Fuzz Facen wahin viereen.
• Jimi aloittaa kappaleen tunnusomaisesti wahilla.
• Wah polkaistaan pois päältä hieman myöhässä.
• Jimi polkaisee fuzzin päälle kesken tahdin.
• Muutaman riffikierron jälkeen Jimi polkaisee wahin päälle fuzzin kumppaniksi ja tekee kappaleelle tunnusomaisen venytyksen molemmat efektit päällä.
• Wah pois päältä.
• Fuzz pois päältä.
• Suoran soundin tiputtelua kitaran säätimillä laulun alta pois säettä varten.

Helmikuu 1969

Bändi soitti legendaarisen Royal Albert Hallin keikkansa 24.2. Esiintyminen oli bändin ainoa, joka oli varta vasten järjestetty filmaamista varten. Bändi oli hionut studiossa soittoansa ja kappaleiden sovituksia kuntoon.

RAH:in virallisesta DVD-julkaisusta on puhuttu jo vuosia. Perikunta on hionut alkuperäisiltä nauhoilta täyspitkän editin koko konsertista. Ääniraita on myös uudelleen käsitelty ja kuulostaa mahtavalta. Tämä onkin yksi suurimpia aarteita, joka odottaa julkaisua Hendrixin jäljiltä. Tällä hetkellä joudumme tyytymään vain lukuisiin bootleg-versioihin.

Toivon sydämestäni, että oma elinikäni riittää sen näkemiseen. Tällä hetkellä neuvottelut ovat jumiutuneet oikeistaisteluun The Times -lehden julkaistua konsertin ääniraidan ilmaiseksi lehtensä mukana. Älkää kysykö miksi. Tässä on erittäin kattava ja oikeusasiakirjaksi yllättävänkin selkeä dokumentointi aiheesta.

Maaliskuu 1969

Record Mirror -lehti haastatteli Hendrixiä juttuun, jossa journalisti Valerie Mabbs mainitsi, että Jimillä oli uusi laite, jota hän oli esitellyt haastattelun yhteydessä. Uudesta efektistä lähti outoja soundeja, joita ei oltu kitaralla kuultu kenenkään saavan aikaan, ei edes Jimin itsensä.

UNI-VIBE oli tullut markkinoille jo edellisenä vuonna. Koska Hendrix teki samanaikaisesti levyä ja kaksi pitkää kiertuetta USA:ssa, hän ehti testaamaan Vibea vasta kiireidensä tauottua.

USA:ssa laite tunnettiin nimellä Uni-Vibe, mutta muualla maailmassa sen jakelija Unicord myi sitä nimellä Jax Vibra Chorus. Laitteen chorus-osio on sen yleisimmin käytetty osio. Chorus-soundissa on mukana sekä vibrato-efekti että kitaran puhdas signaali. Efektin valitsimen ollessa vibrato-asennossa signaali kulkee pelkästään efektin läpi ja tuo erittäin voimakkaan väpsätyksen, joka on moneen tarkoitukseen liian voimakas. Alkuperäisessä laitteessa ei ollut minkäänlaista bypassia, joten efekti tylpisti kitaran signaalia ja laski sen tasoa huomattavasti. Chorus-nimestään huolimatta laite oli ennemminkin phaser, ja sen soundi olikin tehty samankaltaisella tekniikalla, nelialueisella vaiheenkäännöllä.

Elokuu 1969

Hendrixin kuultiin käyttävän Uni-Vibea ensimmäisen kerran elokuun 10. päivä. Tämä tapahtui jamisessioissa Woodstockissa kaksi viikkoa ennen varsinaista festivaalia. Alla on ensimmäinen kuva Jimistä ja Uni-Vibesta.

Roger Mayer muistaa Uni-Viben ilmestymisen ja modanneensa sitä Jimille: “Oikeastaan kyse oli enemmänkin virittämisestä, oikein säädettyinä ne ovat erittäin musikaalisia laitteita”, hän muistelee.

Elokuun 18. päivän Woodstock-festivaali esitteli uusiutuneen Hendrixin. Mukana oli isompi bändi, uusia biisejä ja tuore efekti, jonka Jimi kytki edellisten jatkoksi.

Nyt hänen efektikattauksensa oli kitarasta päin katsottuna wah, fuzz ja Uni-Vibe. Erinomainen esimerkki Jimin Uni-Viben soundista alkaa kohdasta 1:17.

 

Soolona soitettu Star Spangled Banner nousi Woodstockin tunnukseksi kritiikkinä Vietnamin sotaa kohtaan. Jimin versio toimi tehokkaana herätteenä kotimaan kukkaiskansalle muistuttamaan samaan aikaan valtionsa käymästä sodasta. Jimi hyödynsi fuzzin ja wahin oskillointia mestarillisella tavalla. Tunnuksenomaista tälle tallenteelle on selkeästi vahvempigaininen pii-versio Fuzz Facesta, joka oli juuri tullut markkinoille. 

 

 

Syyskuu 1969

Woodstockista toivuttuaan Jimi esiintyi syyskuun 9. päivänä Dick Cavett Showssa saman bändin kanssa. Jälkikäteen tarkasteltuna keskeiseen osaan nousee kappale Machine Gun. Jimi aloittaa heti Isabellan jälkeen kahden ja puolen minuutin version kappaleesta, josta äänitettiin muutamaa kuukautta myöhemmin monien mielestä "se" definitiivinen versio.

Joulukuu 1969

Jimi vaihtoi taas triomuotoon uudenvuoden keikkaansa varten. Sekavien sopimusten myötä Jimi oli velkaa yhden äänitteen edelliselle levy-yhtiölleen. Tätä aukkoa lähdettiin paikkaamaan live-levyllä, josta muodostui saman niminen bändi – Band of Gypsys.

Uudenvuoden aattona ja uudenvuodenpäivänä 1.1.1970 soitetut neljä keikkaa muodostivat rungon tulevalle livelevylle. Nyt Jimi sai taas lisävahvistusta pedaalikattaukseensa.

Roger Mayer teki paluun tuolle keikalle Jimin tueksi. Hän oli muuttanut USA:han, joten kaksikko oli ollut erossa yli vuoden. Tuliaisina hän toi mukanaan keikkakäyttöön viimeistellyn Octavian, Fuzz Facen koteloon asennetun Axis Fuzzin ja muutaman modifioidun wahin.

Jimin soundimaailma kiteytyy Fillmoren keikalla lopullisen muotonsa saaneeseen Machine Guniin. Kappaleessa on valtava määrä kitaralla luotuja pyrotekniikoita: pommeja, raketteja, huutoa ja ampumista. Sodan kauhut sähkökitaralla esitettynä. Valitettavasti noiden keikkojen kuvataltiointi on puutteellista. Ääniraita on onneksi hyvälaatuinen ja keikoista on julkaistu jo useita eri taltiointeja.

 

Tammikuu 1970

Jimin pedaaliketju saavutti nyt kaikkein legendaarisimman muotonsa. Tästä yhdistelmästä puhutaan yleisesti BOG- (Band of Gypsys) tai Voodoo-pedaaleina.

Vaikka kuvassa fuzz on toisena, tosiasiassa pedaalien järjestys oli seuraavanlainen:

• Wah
• Octavia
• Fuzz
• Uni-Vibe

Octavia siis kiilasi Wahin ja fuzzin väliin. Näin Uni-Vibe pysyi viimeisenä ja kaikki mitä sen edessä oli, vahvisti sen sointia. 

Keikalta on onneksi muutamia ammattimaisia valokuvia, joista kaikki efektit näkyvät suhteellisen selkeästi. Ei ole epäilystäkään, ettei Jimi olisi kokeillut eri järjestyksiä efekteillään, ja wahista lähteekin selkeästi johto Octavialta näyttävään purkkiin. Kun Hendrix oli koko vuoden 1968 harjoitellut fuzzin ja wahin yhteistoimintaa ja saanut sen hiottua sujuvaksi, miksi hän asetti uuden efektin niiden väliin? Kuvan perusteella näin kuitenkin on. Oliko syy uudessa Fuzzin transistorityypissä, joka oli siis vaihtunut germaniumista pii-versioon.

Tämä antoi valtavan määrän sävyjä Jimille, joka osasikin ottaa niistä kaiken irti. Tämä “Octavia-kausi” alkoi pari minuuttia yli uuden vuoden kun bändi jammasi keikalla Who Knows -kappaletta. Uudenvuoden keikkojen jälkeen Jimi jatkoi Octavian käyttöä keikoilla, muttei pitkään.

 

Hendrixin soundi on Band Of Gypsys -levyllä on kehittyneempi kuin paria vuotta aikaisemmin. Pieni mysteeri tekee elämästä mielenkiintoisemman, emmekä varmasti saa koskaan tietää, miten asiat oikeasti olivat. Onhan mahdollista, että Jimi vaihtoi efektien järjestystä keikkojen välillä.

Maaliskuu 1970

"Band of Gypsys" -levy ilmestyi 25. maaliskuuta. Levy esitteli yleisölle funkimman ja groovaavamman Hendrixin. Fanit ottivat muutoksen suopeasti vastaan, ja levy on vielä tälläkin vuosituhannella miellyttävä ajankuva ja letkeää kuunneltavaa. Tämäkään bändi ei kestänyt pitkään, vaan Jimi palasi musiikillisesti lähemmäksi aiempaa Experience-kokoonpanoaan. Loppuelämänsä ajaksi.

Toukukuu 1970

Hendrixin Octavia-kausi päättyi Madisonissa toukokuun 2. päivä. Ei ole tiedossa varastettiinko efekti vai hajosiko se, mutta tämän jälkeen sitä ei Jimin soittamana enää kuultu.

Jimi halusi tallentaa uuden yhtyeensä ( Mitch Mitchell, rummut ja Billy Cox, basso) laadukkaasti pienessä salissa isojen festivaalien sijaan. Paikaksi valittiin 3000-paikkainen Berkeley Performance Center, ja palkattiin tarkkaan valittu ääniryhmä. Bändi soitti kaksi keikkaa saman päivän aikana. Tuloksena on mainio tallenne, josta valtaosa on nähnyt päivänvalon muodossa tai toisessa.

Näillä keikoilla Hendrixin soitto on kypsimmillään. Samalla tallenne toimii hienona testamenttina. Keikka on viimeinen ammattimainen ja onnistunut tallenne maailman ylivoimaisesti vaikutusvaltaisimmasta kitaristista. Tällä keikalla Octaviaa ei enää nähdä.

Heinäkuu 1970

Atlanta Pop Festival järjestettiin 4. heinäkuuta. Jimi oli jo läpeensä kyllästynyt soittamaan vanhoja hittejään kuten Fire, Foxey Lady ja Purple Haze.

30.7. Mauilla soitetun keikan tallenne kärsii pahoista teknisistä ongelmista. Hutaisten editoitu kuvamateriaali päätyi Rainbow Bridge-elokuvaan. Roudarit joutuivat leikkaamaan tuulen takia kitaracasesta foamin palan Jimin mikin suojaksi. Mitch Mitchell joutui äänittämään rumpunsa uudestaan studiossa, koska rummut eivät tallentuneet halutusti nauhalle.

Elokuu 1970

Tasan kuukauden päästä 30.8. pidetty massiivinen Isle of Wight oli tarkoitettu Euroopan woodstockiksi. Kuten esikuvassaankin, aikataulu oli tunteja myöhässä. Jimi pääsi soittamaan vasta aamuyöllä vain kohdatakseen ongelmia kitaravahvistimien ja monitorien kanssa.

Wah ja korkeagainininen pii-fuzz oskilloivat ja kiertävät hallitsemattomasti yhdessä. Lisäksi kitaravahvistimesta kuuluu järjestysmiesten radiokeskustelua, lavamonitorit kiertävät ja niin edelleen. Keikka onkin kuin ABC siitä mitä kitarakamoissa voi mennä keikalla pieleen. Tästä huolimatta virallinen tallenne on hyvälaatuinen ja ehdottoman suositeltavaa ajanvietettä.  

Syyskuu 1970

Viimeisen keikkansa Jimi Hendrix soitti 6.9.1970 Saksassa Love and Peace-festivaaleilla. Pian tämän jälkeen basisti Billy Cox joutui jättämään kiertueen kesken terveydellisistä syistä. Hän kärsi vakavista vainoharhoista ja palasi Yhdysvaltoihin lepuuttamaan hermojaan.

18.9.1970 Jimi Hendrix löydettiin kuolleena naisystävänsä asunnosta Lontoossa.

Viimeisten kirjeiden ja dokumenttien mukaan Jimi Hendrix oli elinvoimaa täynnä ja yltiöpositiivinen tulevaisuudestaan musiikin parissa. Itsetuhoisuudesta ei näkynyt merkkiäkään. Onkin järjettömän suuri harmi, ettei maailma saanut nähdä mihin kaikkeen hän olisi vielä pystynyt.

Puran lopuksi yleisimpiä väärinkäsityksiä ja myyttejä Jimi Hendrixin signaalitiestä:

• Jimi kanitti ja lahjoitti kitaroitaan usein ystävilleen, joten vaihtuvuus oli suurta.
• Jimi käytti ohuita kieliä Eb-vireessä (.010, .013, .015, .026, .032, .038.)
• Jimi oli legendaarinen siitä, että hän viritti kieliä kesken keikkaa. Tosiasiassa se ei oikein sujunut, kitarat olivat usein järkyttävässä vireessä.
• Kaikki Jimin Stratocasterin mikit olivat alkuperäisiä. Roger Mayer ei pitänyt mikkien roolia tärkeänä. Päätellen SRV:n teknikon Cesar Diazin mieltymyksestä Hendrixin soundiin ja heikkoihin yksikelaisiin mikkeihin voisimme uskoa, että ne olivat 5 K -luokkaa.
• Jimi käytti efektiensä välissä pitkiä kierrejohtoja. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta kitarasignaalin kokonaissoundiin.
• Jimi ei kierrättänyt johtoansa hihnan alta, kuten nykyään on tapana.
• Jimille fuzz ja wah olivat eräänlaisia boostereita, joilla hän nosti soolojaan esiin.
• Jimi lisäsi keikka-arsenaaliinsa karkeasti yhden efektin vuodessa.
• Toisin kuin yleisesti luullaan, Jimi ei pitänyt Fuzz Facea koko ajan päällä ja "puhdistanut" soundiaan volumepotikalla. Hän teki tätäkin, mutta myös kytki fuzzia päälle ja pois toistuvasti kappaleiden mukaan.
• Marshall Super Lead -vahvistimet kytkettiin toisiinsa Daisy Chain -periaateella.
• Monesti väitetään, että Jimin vahvistimet olivat aina täysillä. Tämä ei pidä paikkaansa, useilta tallenteilta on nähtävissä kuinka Jimi säätää toistuvasti Marshallejaan.
• Hendrixin Marshallit olivat modattuja: niihin oli lisätty yläpäätä, joten lukuisista kierrejohdoista aiheutunut yläpään hävikki ei ollut pelkästään toivottua.
• Signaali syötettiin ainakin neljään 4 x 12” kaappiin.
• Jimillä oli kaksi eri backlinea, toinen USA:ssa ja toinen Euroopassa

28.8.2013 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.

 

*****