Pekko Käppi soittaa perinnejouhikkoaan fuzz-pedaalin läpi

April 02, 2017

PEKKO KÄPPI on yksi maamme kulttuurikentän piilevistä aarteista, ja hänen musiikkiaan kuulee nykyään yhä yllättävämmissä tilanteissa.

Kansansoittimena tunnettua jouhikkoa soittava mies esiintyi hiljattain bändinsä kanssa Ylen M1-studion livelähetyksessä ja Musiikki & Media -tapahtuman yhteydessä järjestetyllä klubikeikalla, ja hän nousi vielä laajempaan tietoisuuteen viime kesänä esiintyessään Amorphiksen vieraana Helsingin Juhlaviikoilla. Pekko soitti keikalla ikimuistoisen tulkinnan nykyfolk-klassikoksi laskettavan ”My Kantele” -kappaleen soolo-osuudessa, joka varmasti ihmetytti Amorphiksen faneja ympäri maailmaa. Mikä on tuo pääkallolla koristeltu pieni soitin, josta lähtee sähkökitaramainen ääni mutta jota soitetaan jousella?

Pekon lähestyminen jouhikon soittoon ei todellakaan ole se kaikkein perinteisin, vaan hänen laitteistonsa voisi olla kenen tahansa sähkökitaristin keikkakalustoa. Jouhikkoa ajetaan fuzzin, tremolon, viben, oktaavilaitteen ja delayn läpi kitaravahvistimeen ja mikitetään siitä PA:lle.

Vaikka tämä lähestymistapa on uniikki ja se voisi olla tarkkaan harkittu, Pekko päätyi säröiseen soundimaailmaan sattuman kautta.

– Olin katusoittajana säkkipillistituttavani kanssa keväällä 1998, vaikka olin soittanut jouhikkoa tuolloin vasta vajaan vuoden, Pekko muistelee.

– Jouhikko ei kuitenkaan kuulunut katuhälinässä äänekkään pillin seasta, joten hain soitinliikkeestä patterikäyttöisen Marshall-vahvistimen. Senkään teho ei riittänyt ennen kuin väänsin sen täysille, jolloin se säröytyi voimakkaasti. Diggasin välittömästi soundista, ja siitä tuli kuin puolivahingossa oma juttuni, hän myhäilee.

PEKKO KÄPIN OMA MUSIIKKI on mielenkiintoinen sekoitus synkkiä sanoituksia, kansanmusiikkisävelmiä ja sähköistä soundimaailmaa. Kappaleissa on jotain sopivan kieroutunutta, joka vetoaa moneen ensi kuulemalta.

Yhdistelmä perinteistä ja modernia ilmaisua on kiehtova, mutta kuten särön löytäminen katusoittajana, on täysin sattumaa, että hän ylipäätänsä päätyi soittamaan jouhikkoa. Pekon tausta on rock-musiikissa, ja hän soitti aiemmin rumpuja ja sähkökitaraa.

– Olin lukioikäisenä vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, ja isäntäperheeni poika oli intohimoinen Grateful Dead -fani eli ”deadhead”, kuten heitä kutsutaan.

– Kävin vuoden aikana yli kymmenellä Grateful Deadin keikalla pitkin Yhdysvaltoja hänen kanssaan ja aloin ihastua bändin musiikkiin. Heillä kulkivat perinnemusiikki ja psykedeelinen rock käsi kädessä. Kun palasin Suomeen asuinpaikkakunnalleni Paraisiin, aloin etsimään soittamiseeni vaikutteita muualta kuin perinteisistä rocksoittimista.

Pekko tutustui suomalaiseen folk-kulttuuriin ja huomasi, että perinne on maassamme vanha ja musiikkia on monella tavalla tehty jo pitkään. Hän lainasi kirjastosta alan peruskirjallisuutta ja äänilevyjä ja alkoi tutustumaan kansanmusiikissa käytettyihin soittimiin.

Kirjaa selatessaan nuori inspiroitunut muusikko iski silmänsä jouhikkoon. Soittimessa oli vain kolme kieltä, ja sillä voitiin kirjan mukaan soittaa vain kuutta eri säveltä.

– Jouhikko kiehtoi minua heti, ja sen ilmaisun kehittäminen on ollut minulle tärkeää alusta saakka. Soitin asetti itselleni haluamani rajat, josta ei pääse rönsyilemään. Toki soitan nykyään useampaa kuin kuutta säveltä, mutta alkujaan tuo minimalismi oli juuri se kiinnostava asia, Pekko fiilistelee ensiaskeliaan soittimen parissa.

MAALISKUUN LOPULLA Svart Records julkaisi Pekko Käppi & K:H:H:L -trion toisen pitkäsoiton nimeltä Matilda. Kun kysyn Pekolta, kokeeko hän, että tällä hetkellä hänen musiikillaan on enemmän kysyntää kuin aiemmin tai onko folkilla menossa jonkinlainen momentum, hän kuitenkin toppuuttelee ja vastaa maanläheiseen tyyliinsä:

– En oikein tiedä. Olen itse tehnyt pitkään samaa hommaa, koettanut syventyä ja innostua uusista jutuista. Ihmisiä tuntuu kiinnostavan tällä hetkellä folk-musiikki, mutta tämä menee sykleissä kuten kaikki muutkin musiikkityylien virtaukset, hän pohtii.

– Kun aloitin soittamisen, ei kansanmuusikoista tiedetty mitään. Nykyään on enemmän tekijöitä, mutta kyseessä on yhä genre, jonka soittajat eivät paljon viihdy lehtien palstoilla, vaikka viime vuonna maassamme ilmestyi yli sata kansanmuusiikiksi luokiteltavaa llevyä, hän hymyilee.

MIES OPISKELI soitinta Kaustisilla, joka oli ainoa paikka, missä jouhikon soittoon sai opetusta. Muutettuaan vuonna 1998 takaisin synnyinkaupunkiinsa Tampereelle Pekko ei tuntenut kaupungista montaa kansanmusiikista innostunutta soittajaa vaan alkoi liikkua hyvinkin erilaista musiikkia diggailevissa porukoissa. Kaupungin meininki ja underground oli jo tuolloin virkeää, ja Pekko koki muuton lopulta erittäin inspiroivana.

– Menestyksen eteen saa tehdä paljon töitä, ja soittajilta vaaditaan paljon kärsivällisyyttä päästäkseen näkyville. Minulla on käynyt hyvä tuuri, ja olen päässyt eteenpäin onnellisten sattumien takia. En ole sanonut mihinkään ei, vaan olen aina tarttunut uusiin tilaisuuksiin, ja tarponut ympäri maailmaa reppu selässä ja jouhikot käpälissä. Minulle on aina ollut tärkeää olla tekemisissä kaikkien taiteen ja musiikkilajien kanssa. Koen, että oma-aloitteinen työn tekeminen on se voima, joka luo uusia mahdollisuuksia ja pelinavauksia.

YHTEISESIINTYMINEN Amorphiksen kanssa tuli niin ikään hänen eteensä onnenkantamoisena. Juhlaviikkojen tuottaja Minna Huuskonen otti Pekkoon yhteyttä ja ehdotti yhteisesiintymistä Amorphiksen kanssa. Kului kuitenkin pitkään ennen kuin projekti eteni. Sähköposteja vaihdeltiin, mutta kun Pekko lopulta saapui bändin Nosturin-harjoitustilalle, hän oli suu ammollaan saamastaan kohtelusta.

– Liikutuin kyyneliin asti, kun bändin teknikot kysyivät minulta treenien jälkeen, voivatko he ottaa pedaalilautani ja vahvistimeni ja viedä ne valmiiksi keikkapaikalle. Kun sitten saavuin jouhikkoni kanssa Huvilateltalle, omat kamani olivat valmiiksi kasattuna lavalla, mikä oli mielestäni uskomatonta.

 – Amorphiksen kansanperinneviitteet olivat toki tiedossani, ja heidän kanssaan tuntui luontevalta ja kotoisalta soittaa. Teemoissa viivytään tarpeeksi pitkään, vaikka kappaleet ovatkin tarkkaan sovitettuja. Lisäksi heidän musiikissaan on tiettyä mystisyyttä ja myyttisyyttä, joka kuuluu kappaleissa oikealla lavalla. He luovat toismaallisia illuusioita, jotka eivät ole arkisia, ja tämä on vedonnut minuun pienestä pitäen.

– Minun piti soittaa alun perin vain parissa kappaleessa, mutta päädyin lopulta soittamaan yhdessä saksofonisti Sakari Kukon kanssa konsertin koko ensimmäisessä puoliskossa. Jonkinlainen keikan kohokohta oli ”My Kantele” -kappale, johon minulle oli varattu hieno sooloslotti (videolla kohdassa 24:24), ja olihan se jollain lailla symbolinenkin hetki, sillä jouhikkoa on kutsuttu kansanperinteessä jouhikanteleeksi.

– Soitin kuitenkin samalla lailla kuin aina muutenkin, joskus vain kolmea säveltä, joiden päälle rakensin kerrostumia efektien kanssa. Teen tätä omilla keikoillanikin. Haen soittoon tunnetta tulkinnan kautta ja pyrin luomaan minimalisella sävelmaisemalla niin paljon sävyjä kuin vain suinkin voin.

OIKEANLAISEN JOUHIKON etsiminen nykyaikana ei ole ollut helppo tie. Pekko on joutunut käymään läpi monta eri vaihetta ennen kuin hän on päässyt soundinsa kanssa edes jotenkuten sinuiksi. Hänen nykyiset soittimensa ovat upeita esineitä ja hänelle varta vasten rakennettuja. Ensimmäistä mustaa jouhikkoa koristaa puuhun kaiverrettu pääkallo, joka tuo lisää mystisyyttä miehen musiikin ympärille. Hän oli ehtinyt soittaa monenlaisilla soittimilla ennen kuin päätyi kahteen jouhikkoonsa.

– Rauno Nieminen on pitkälti vastuussa siitä, että kukaan edes soittaa jouhikkoa nykypäivänä. Hän on tehnyt 70-luvulta asti paljon työtä soittimen alkuperän selvittämisessä. Keskustelimme hänen kanssaan pitkällä ulkomaanlennolla, ja kerroin, minkälainen jouhikon pitäisi mielestäni olla. Rauno kirjoitti asioita muistivihkoon, ja etenimme nopeasti jo oikean malliin suunnitteluun. Rauno veisti pääkallon kun hänen nuorempi kisällinsä Juho Ronkainen puolestaan viimeisteli soittimen. Suurimmat ongelmat koimme kuitenkin mikkien kanssa, joiden periaatteesta soittimen suunnittelija kertoo näin:

 – Lähtökohtana oli tehdä sähköllä vahvistettava soitin, jossa on muovikielet, jolla voi soittaa orkesterissa joka soittaa tosi kovaa ja jossa on rummut. Ainoa vaihtoehto tähän tarkoitukseen oli kontaktimikrofoni,  Rauno avaa soittimen suunnittelun lähtökohtia. 

– Perinteinen keino kierron eliminoimiseksi on ollut tehdä soittimen vartalo umpipuusta. Jouhikossa tämä ei toimi, koska soittimen dynamiikka kärsii. Soittimen on oltava lähellä akustista soitinta ja sen dynamiikkaa ja soittotuntumaa. Toisin sanoen soitin saisi olla herkkä, mutta mikrofonin pitäisi olla herkkä vain oman soittimen äänille, ei ulkopuolisille. Tämä on se perusristiriita joka on kaikissa sähköakustisissa soittimissa, Rauno summaa.

 

Pekon toinen jouhikko on myös Raunon suunnittelema. Sen kielet ovat eri päin, ja sen mensuuri on lyhyempi. Siihen on lisätty yksi ylimääräinen ohuempi kieli melodiasoittoa varten. Pekko kertoo sen virittämisestä verrattuna kolmikieliseen jouhikkoon.

– Käytän jouhikoissa perinteistä karjalaista viritystä, ja kolmikielisellä jouhikolla pitää mennä aika ikäviin asemiin, jos haluaa soittaa korkealta. Viritän jouhikkoni perusäänen D:hen. Sen alapuolella on borduna-kieleksi kutsuttu A, joka soi drone-tyylisesti perusäänen alla. Melodiakieli on viritetty E:hen, ja uudessa jouhikossa ylimääräinen kieli on A.

SÄRÖSOUNDIEN KÄYTTÄMINEN jouhikon kanssa oli ongelma, jonka kanssa Pekko pähkäili pitkään. Piezo kiersi helposti, eikä Pekko saanut soundiinsa niin paljon säröä kuin hän olisi halunnut.

Heinäkuussa 2014 Pekko otti yhteyttä Custom Boardsiin ja saapui soittimensa kanssa Kruununhakaan. Muistan elävästi sen hetken, kun hän otti mustan pääkallojouhikkonsa laukusta ja kytki sen kiinni vahvistimeen. Oli selvää, että tässä oltiin luomassa jotain ennenkuulumatonta. Hänen ongelmansa kävi niin ikään nopeasti selväksi. Big Muff -tyylinen fuzz kiersi hallitsemattomasti heti kun gainia annosteltiin runsaammin.

Kokeilimme muutamia eri säröpedaaleja, mutta ne kaikki tuntuivat kiertävän samalla tavoin. Pohdittuani asiaa hetken asensin signaalitielle heti jouhikon jälkeen ISP Decimator -kohinasalvan, joka poisti kaiken sen ympäristöstä keräämän melun ja esti täten sitä eskaloitumasta kierroksi. Tämä osoittautui käänteentekeväksi ratkaisuksi Pekon soundin kannalta. Nyt hän pystyi kääntämään fuzzin kaakkoon, eikä soitin kiertänyt lainkaan!

Olimme Custom Boardsin Eetu Lehtisen kanssa mykistyneitä kuulemastamme soundista. Jouhikon matalan synkkä soundi oli varmasti rankinta, mitä olimme koskaan kuullut, ja se muistutti meitä lähinnä stoner- ja doom-bändien soundimaailmasta.

– Kyllä tuon noise gaten asentaminen muutti paljon. Toki kierron kanssa pitää osata pelata joillain keikkapaikoilla, mutta en lähtisi enää minnekään ilman sitä, Pekko kuvailee ensitapaamisemme vaikutusta.

YKSI HUOMIOTA HERÄTTÄVÄ piirre Pekon musiikissa on sanoitukset. Kansanmusiikkityyliseen – joskin rankalla säröllä höystetyn – soitannan päälle on laulettu suhteellisen synkkää viestiä.

– Lauloin nuorena hyvin samanlaisia kansanballadeja kuin mitä maassamme on totuttu kuulemaan, joten kyllä kaikki juontaa sinne kansanperinteeseen. Innostuin aikoinaan myöhemmin perinteisistä saduista, kummitusjutuista, Kalevala-teoksesta ja etenkin tuhansista runolauluista, jotka ovat olleet myös Kalevalan perustana.

 – Näissä kansanlauluissa käsitellään arkisia ja traagisia asioita, joissa on usein jännä yliluonnollinen elementti. Samoin varhaisessa bluesjutuissa tarina voi olla tosi arkinen, mutta samalla käydään kiinnostavaa dialogia kuoleman kanssa. Eri perinteet kiehtovat minua edelleen, ja ne osuvat samaan aivolohkoon. Olen tosin vanhemmiten huomannut, että perinteiden maailma on hyvin monimutkainen paikka, Pekko toteaa lakonisesti.

PERSOONALLINEN ULOTTUVUUS Pekon taiteessa ovat myös Pauli Hokkasen kanssa kuvatut musiikkivideot. Ohjaajalla on Pekon mukaan runsas ja rehevä kuvamielikuvitus, ja hän kokee heidän yhteistyönsä hedelmälliseksi. Uuden ”Supermies”-videon teksti kertoo mieleltään järkkyneestä miehestä, joka luulee olevansa supermies mutta on maailman silmissä hirviö. Siinä on myös viitteitä mielenterveyden järkkymiseen ja tällaisen tilanteen perinteisiin hoitokeinoihin, kuten sähköshokkeihin.

Kappaleessa on Pekon mukaan vaikutteita Roky Ericksonin biiseistä, jotka saattoivat käsitellä artistin mielisairaala-aikojen tuntoja.

– Vaikka ne olivat popbiisejä, saattoivat sanoitukset käsitellä mielen psykoosia. Omalla videollani on myös yhteiskunnallinen taso. Kuka auttaa tällaista psykoosin kaltaiseen tilaan joutunutta henkilöä, joka on kovassa ahdingossa, Pekko pohtii.

SAATUAAN SOUNDINSA KIERRON hallintaan Pekko kehittyi sähköisen ilmaisunsa kanssa nopeasti. Seuraavan kerran hän kävi Custom Boardsilla maaliskuussa 2016, jolloin asensimme efektit uuteen kevyempään pedaalilautaan lentokeikkoja varten. Lisäsimme ketjuun tremolo-efektin, jonka katkova soundi on herkullista kuultavaa särötetyn jouhikon kanssa. Suurin muutos oli kuitenkin lautaan vaihdettu toinen oktaavilaite, joka pystyy seuraamaan paremmin jouhikon alati liukuvaa ääntä.

 Kokeilimme pariakin eri oktaaveria ennen kuin pistimme ketjuun T-Rexin Quintin. Muutos soundin luonteessa oli yhtä voimakas kuin paria vuotta aikaisemmin, ja lisätty kvintti-intervalli vei jouhikon soundia taas yhden askeleen eteenpäin. Kun Pekko soitti pitkää nuottia efektin läpi, soundi kuulosti kuin Apocalyptican sellokvartetilta, mutta tuomionpäivän versiona. Äänivalli oli sanalla sanoen murskaava.

– Jos olen vierailemassa jonkin muun sessioissa, saatan käyttää paljonkin aikaa efektoinnin miettimiseen. Kävin juuri soittamassa Timo Kaukolammen elokuvasessiossa, jossa käytin pedaaleitani aina häilyvästä delay-pulputtelusta rankkaan Doom-murinaan. Huomaan vetäväni omilla keikoillani pitkälti fuzz–delay–wah-pohjaista improvisaatiota, sillä laulu vie suuren osan huomiostani. Etsin toki koko ajan uusia ideoita sen suhteen, mitä voisin vielä tehdä toisin.

 PEKON KÄYTTÄMÄ LAITTEISTO voisi olla kenen tahansa sähkökitaristin arsenaalista. Vahvistimena hän suosii Matchless Hurricanea, joka on 1990-luvun jenkkivalmisteinen laatulaite.

– Se oli ensimmäinen vahvistin, josta pystyin nostamaan yläpäätä. Fendereissä treblen pitää olla aina mahdollisimman pienellä, mutta Matchlessin tone-alue sopii mainiosti jouhikon äänialaan.

– Haluan viedä musiikkiani mahdollisimman paljon eteenpäin. Tänä vuonna on luvassa paljon mielenkiintoisia juttuja, joissa pääsen laventamaan ilmaisuani, mikä taas avaa varmasti minulle uusia ideoita oman musiikkini suhteen. Jouhikko on rajoittunut soitin, mutta sen viehättävyys piilee juuri siinä. Voin joutua miettimään simppeliäkin juttua monta viikkoa. Esimerkiksi kvinttisoinnun sormitusta hion vieläkin. Ehkä se alkaa parin vuoden päästä jo sujua.

2.4.2017 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.