Olen huomannut vuosien saatossa, että musiikki on monille väline, jonka avulla haetaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Genreihin liittyviä stereotypioita on monenlaisia: hipit kuuntelevat etnoa, nuoret räppiä, travellerit trancea, syrjäytyneet punkia, intellektuellit jazzia – ja yläluokka vaikuttaa tuntevan olonsa turvalliseksi vain klassisen musiikin, oopperan ja baletin parissa.
Minä olen ollut lapsesta asti ihastunut klassisen musiikin säveliin, mutta työläiskodissamme soivat lähinnä The Beatles ja Hurriganes. Myöhemmin ohjauduin eri musiikkityylien pariin lähinnä kavereideni kautta, ja tutustuin perinpohjaisesti muun muassa punkkiin, etnoon, reggaehen, funkkiin, 70-lukulaiseen progeen ja heviin.
Klassisen musiikin tutustumiseen kaveripiirini ei tarjonnut virikkeitä. Korkeakulttuuri tuli minulle tutuksi pääasiassa animaatiosarjoista, tv-komedioista, mainoksista ja elokuvista. Näiden kautta kuulin ensi kertaa klassisen musiikin perusteoksia, kuten Bachin Toccata ja fuuga d-mollissa, Vivaldin Vuodenajat, Beethovenin Für Elise, Mozartin Turkkilainen marssi ja Straussin fanfaari Sunrise.
Tuo musiikki kiehtoi minua kovasti. Korkeakulttuurin sisäpiiriin pääseminen vaikutti olevan kuitenkin ulottumattomissani, kunnes onnellinen sattuma avasi vihdoin minulle ovet myös klassisen musiikin maailmaan.
ROKATTUANI KOKO 90-LUVUN sain työvoimatoimiston työllistämistuen avulla pestin Avanti!-orkesterilta, jonka kotipaikka oli Helsingin Kaapelitehtaalla.
Silmäni avaava musiikkikokemus tapahtui orkesterin vuoden 2004 Suvisoitto-festivaalin yhteydessä. Ohjelmistossa oli harvinaisempien teosten lisäksi myös Jean Sibeliusta, jonka neljättä sinfoniaa johtamaan oli kutsuttu maamme huippukapellimestareihin lukeutuva Paavo Berglund.
Tehtäväni oli toimia Berglundin autokuskina ja hakea hänet kotoaan Munkkivuoresta Porvoon Taidetehtaalle harjoituksiin ja esitykseen. Nyt jo edesmennyt mestari oli jo tuolloin fyysisesti heikko, mutta mieleltään hyvinkin voimissaan. Vaikka iäkkään kapellimestarin kädet liikkuivat vaivoin, hänestä lähti runsaasti ääntä, kun sitä tarvittiin.
– Vasket, älkää kiilatko, hän mesosi johtaessaan orkesteria.
Seurasin tarkasti partituuria kenraaliharjoitusten ajan. Katsoin toki myös varsinaisen esityksen, jonka lopuksi hurmaantunut yleisö taputti seisaaltaan, osa voimakkaasti kyynelehtien.
Yksi festivaalin pääkonserteista oli nuoren viulusti-ihme Pekka Kuusiston esiintyminen. Avanti! oli tilannut hänet esittämään Sibeliuksen viulukonserttoa, jonka avulla hän oli ponnahtanut maailmanmaineeseen liki kymmenen vuotta takaperin, vain 19-vuotiaana.
PEKKA KUUSISTO oli kasvanut hyvin erilaisessa musiikillisessa ympäristössä kuin minä. Hänen isoisänsä oli säveltäjä ja Sibelius-Akatemian rehtori, isänsä säveltäjä ja Kansallisoopperan pääjohtaja sekä veljensä niin ikään viulisti, säveltäjä ja kapellimestari.
Pekan siunaukseksi kotona kuunneltiin myös jazzia, joka tutustutti nuoren muusikon myös improvisointiin jo varhaisessa vaiheessa.
Sittemmin Pekka on kulkenut pitkän matkan omalta alkuperäiseltä mukavuusalueeltaan populaarimusiikin pariin. Hänen tiensä ei ole ollut kuitenkaan mutkaton, sillä häntä on kutsuttu klassisissa piireissä kaupalliseksi ja jopa varoittavaksi esimerkiksi.
Pekan esitys Avantin festivaaleilla oli virtuoosimaisen moitteeton, mutta vasta teoksen jälkeen kuultiin jotain todella sykähdyttävää. Pakollisen pokkauskäynnin jälkeen hän soitti lyhyen folk-improvisaation, joka sai yleisön varpailleen. Pekka poistui lavalta hymyillen ja jätti hämmentyneen yleisön aploodeeraamaan saliin.
Festivaalien loppukaronkassa herätin varovasti keskustelua improvisaatiosta ja klassisen musiikin jäykistä rakenteista, jolloin Avantin taiteellinen johtaja kiirehti huomauttamaan, että onhan meillä Pekka Kuusisto. Tajusin tuolloin, että hänen esittämänsä improvisaatio heti maailmankuulun viuluteoksen perään oli klassisessa maailmassa ennenkuulumatonta.
Kiitin Pekkaa illalla esityksestä. Hän tuntui ujolta ja näytti selvästi hakevan seinän vierestä turvaa orkesterin naissoittajien ja talkootyöläisten katseilta. Bändärikulttuuri kuului näköjään myös klassiseen genreen, joten ehkäpä näissä muuten niin erilaisissa musiikkikulttuureissa oli kuitenkin jotain samaakin.
TAPASIN PEKAN seuraavan kerran vasta vuonna 2009 Nosturilla. Olin lukenut vuosien mittaan lehdistä, että hän oli tehnyt uraa kansanmusiikin parissa. Hänen nimensä oli noussut yhä useammin esiin myös rock-muusikkojen puheissa.
Pekka oli kutsuttu vierailemaan Nightwishin Hartwall-areenalla järjestetylle keikalle, joka oli tuohon aikaan massiivinen tapahtuma rock-ympyröissä. Ennen keikkaa hän tuli etsimään esiintymiseen sopivaa kitaravahvistinta Backline Rentalilta.
Autoin häntä vahvistimen valinnassa ja kuuntelin samalla haltioituneena, kun hän testasi sähköviuluaan efektilaitteiden läpi. Hänen soittonsa oli jotain täysin muuta kuin mihin olin tottunut kitaristien kanssa. Pekka käytti loopperia, jonka avulla hän pystyi rakentamaan useita kerroksia soittoonsa – eli äänittämään ensin omaa soittoaan ja soittamaan sitten uusia kerroksia taustalla pyörivän äänityksen päälle.
Mikseivät kitaristit tehneet mitään tällaista? Olin ollut siinä uskossa, että klassisen musiikin soittajat olivat niitä konservatiivisia menneessä roikkujia, kun me rock-kitaristit loimme uusia soundeja.
Tuntui, että Pekka oli kääntänyt tämän koko asetelman päälaelleen. Me rokkarit olimme nyt oman genremme vankeja, kun klassisen koulutuksen saanut viulisti taas suhtautui musiikkiinsa täysin ennakkoluulottomasti.
CUSTOM BOARDSILLA on vieraillut vuosien saatossa monia sellaisia eri instrumenttien taitajia, joilla ei ole mitään tekemistä rock-musiikin kanssa. Olen konsultoinut efektejä trumpetisteille, pasunisteille, harpisteille ja monille muille soittajille, joiden soittimet tai musiikkimieltymykset – kiitos Avantilta saamani kokemuksen – eivät olleet minulle vieraita.
Pekka Kuusisto tuskin muisti minua Avanti!- tai Backline Rental -yhteyksistä, mutta niin vain hänkin astui sisään helmikuussa 2014 kauppaamme etsiessään uusia virikkeitä soittoonsa.
Digitaalitekniikka oli kehittynyt huimasti sitten viime tapaamisemme, ja Pekka halusi päivittää laitteistoaan. Hänen katseensa oli kääntynyt kohti Strymonin efektejä, jotka edustavat prosessointiteknologian huippuosaamista.
Nautin taas kerran suuresti Pekan soiton kuuntelusta. Hänen soittonsa oli mennyt harppauksia eteenpäin enkä puhu nyt teknisestä taituruudesta, vaan eri tyylien kirjosta, jonka Pekka sai loihdittua sähköviulustaan esiin.
Keskustelimme paljon hänen vaikutteistaan, sekä klassisella, että rock-puolella. Ymmärsin jo hieman enemmän klassisen musiikin vaikutuksesta maamme musiikkikulttuurin kehityksessä, sillä olin juuri keskellä jo puolisen vuotta kestänyttä Sibelius-kauttani. Tänä aikana olin kuunnellut ja analysoinut säveltäjän orkesteriteoksia ja perehtynyt hänen elämänsä vaiheisiin.
Kimmokkeen kansallissäveltäjämme uran kokonaisvaltaiseen haltuunottoon olin saanut Vesa Sirénin Aina poltti Sikaria -kirjasta. Se osoitti, että Sibeliuksen elämä oli ollut lähempänä modernia rock-maailmaa kuin olisin koskaan uskonut.
Oli kiehtovaa lukea, miten Sibelius itse johti sinfonioitaan vain kivenheiton päässä liikkeestämme Yliopiston juhlasalissa, joka oli kuin aikansa Tavastia-klubi. Hotelli Kämp ja sen baari olivat parin korttelin päässä keikkapaikasta, ja oli helppo kuvitella nousuhumalainen Sibbe seurueineen taittamassa matkaa jatkoille omaan kantapaikkaansa kuten niin moni helsinkiläisrokkari hänen jälkeensä.
Paljastui, että taiteilijat olivat jo tuolloin ongelmallisia tapauksia. Alkoholismi, maaninen suhtautuminen omiin tekemisiin ja aviorikokset olivat kuuluneet jo tuolloin taitelijoiden arkeen. Tajusin myös, että näiden 1900-luvun alun taiteilijoiden luomukset olivat aikansa populaarikulttuuria. Sibeliuksen lyhyempiä kappaleita, kuten Valse tristeä, oli soitettu Euroopassa samaan tapaan kuin vaikkapa The Rasmuksen hittejä tasan sata vuotta myöhemmin. Sibeliuksen ajoista ei ollut lopulta kulunut kuin kuusikymmentä vuotta, eikä vuosisatakaan enää tunnu niin pitkältä ajalta, kun siitä on itsekin elänyt jo melkein puolikkaan.
Olimme Pekan kanssa vieläkin eri maailmoista omien musiikillisten erityisosaamisalueidemme kanssa, mutta emme enää yhtä kaukana kuin kymmenen vuotta sitten Avantin Suvisoiton jatkoilla. Suunnittelusesssion jälkeen päädyimme tekemään hänelle kaksi pedaalilautaa, joita pystyy käyttämään joko yhdessä tai erikseen riippuen käyttötarkoituksesta.
Boardien valmistuttua Pekka mainitsi omasta jokakesäisestä festivaalistaan, jossa hän esiintyisi myös sähköviulun ja efektien kanssa.
Meidän Festivaali -nimellä kulkevan tapahtuman ohjelmisto oli hänen itsensä valitsema, ja se poikkesi kuulemma huomattavasti muista klassisen musiikin tapahtumista.
Festivaali järjestetään vuosittain Järvenpäässä ja Tuusulanjärven eri kohteissa, joista osa on legendaarisia taiteilijakoteja. Pekan mainitsemat paikat olivat minulle tuttuja Sirénin Sibelius-kirjasta, joten otin kutsun ilolla vastaan. Paloin halusta kuulla, miten hän hyödyntäisi juuri rakentamaamme pedaalilautaa esiintymisissään.
HEINÄKUU 2014 oli kuuma ja tuskalias. Olin viettänyt Kruununhaassa liki koko kesän, ja sen korttelit alkoivat kaatua päälleni. Pekan loppukesäinen festivaali tuli kuin tilauksesta, ja kun päivystyspestini kaupalla loppui, suuntasin naisystäväni kanssa Tuusulaan, pois kaupungin kuumuudesta ja tunkkaisuudesta.
Meidän Festivaalien nettisivuilla tapahtumaa kuvattiin ”ennakkoluulottomaksi, kulttuurielämää uudistavaksi, yhteiskunnallisesti valveutuneeksi ja poikkitaiteellisista tempauksista tunnetuksi tapahtumaksi”. Muistan pohtineeni, mitä kaikkea tapahtuma pitäisi sisällään ja mikä minua mahtaisi perillä odottaa.
Pekka ja perkussionisti Samuli Kosminen esiintyivät maalaaja Pekka Halosen vuonna 1902 rakennuttamassa Halosenniemessä, jonka avara ateljee ja idyllinen ympäristö tarjosi mitä parhaimmat puitteet intiimille keikalle.
Lähellä oli muitakin kuuluisia paikkoja, kuten taidemaalari Eero Järnefeltin ja kirjailija Juhani Ahon historialliset kodit, joissa oli luotu monia maamme identiteettiä muokanneita taideteoksia.
Sibeliuksen perheelleen rakennuttama Ainolakin oli vain parin kilometrin päässä. Tiesin kirjan perusteella, että juuri siellä hän oli säveltänyt useita merkittävimpiä teoksiaan ja vastaanottanut kansainvälisiä vieraitaan.
Meidän Festivaalilla oli siis arvoisensa puitteet, jotka eivät yllätyksekseni tuntuneet minulle mitenkään vierailta. Vaikka tienoilla aikoinaan asuneet taiteilijat olivat historiamme eliittiä, konsertin yleisö vaikutti tuiki tavalliselta kansalta, joka oli tullut nauttimaan musiikista. Pukeutumispakosta tai väkinäisistä korkeakulttuurin maneereista ei ollut tietoakaan, ja rokkarikin tuntui sekoittuivan joukkoon ongelmitta.
ILLAN OHJELMA oli rakennettu omaperäisesti. Teemana oli taiteen vaikutus ihmisten hyvinvointiin, ja mukana oli musiikin lisäksi myös keskusteluosuus, jossa käsiteltiin muusikkojen vaivoja ja musiikkia terapiamuotona. Tämä oli minulle jotain aivan uutta – klassisen musiikin konsertit ja resitaalit kun ovat tunnettuja siitä, etteivät esiintyjät sano keikoilla sanaakaan. Illan anti tarjosi todellakin jotain ihan muuta kuin vierastamaani klassisen musiikin jäykkää ilmapiiriä.
Pekka ei myöskään sulkeutunut suurten diivojen tavoin takahuoneeseen, vaan hän tuli tervehtimään tuttujaan heti esiintymisen jälkeen. Hän rohkaisi meitä käymään festivaalin muissakin konserteissa ja erityisesti hänen fanittamansa tanskalaisen Efterklang-yhtyeen keikalla.
EFTERKLANG oli saapunut Suomeen jo yli viikkoa aikaisemmin ja säveltänyt nyt esittämänsä teoksen yhdessä lyömäsoittaja Tatu Rönkön kanssa keskisuomalaisella mökillä. Elettiin jo elokuuta, mutta kesä oli vielä parhaimmillaan, joten ajatus järjestää festivaalien päätöskeikka ulkona oli erittäin toimiva.
Festivaaliyleisö nautti koristeltujen puiden katveessa täysin siemauksin tästä osittain improvisoidusta esiintymisestä, joka toi minulle mieleen Pink Floydin musiikilliset kokeilut Pompejin amfiteatterissa yli neljäkymmentä vuotta takaperin. Paljon sanottu, mutta tanskalais-suomalainen esitys oli todella maaginen, ja se tuntui luonnolliselta kehitykseltä psykedelian ja progen aikajatkumossa.
Samana iltana koettiin muutakin ainutlaatuista. Koko festivaalin päätösteos oli Terry Rileyn säveltämä In C, joka on oikeastaan vain kokoelma tahdin pituisia fraaseja. Paikalla oli Efterklangin muusikoiden lisäksi monipäinen joukko soittajia, ja esityksessä kuultiin erilaisia instrumentteja aina polkuharmonista nokkahuiluun.
Sävellyksen idea on, että jokainen soittaja lähtee liikkeelle ensimmäisestä tahdista ja käy vähitellen läpi kaikki viisikymmentäkolme eri tahtia toistaen kutakin yhä uudelleen ja uudelleen haluamansa ajan. Samalla koko orkesteri pyrkii parhaansa mukaan pitämään paketin kasassa niin, ettei yksikään soittajista ajaudu erilleen muiden rytmistä.
Soittajat muodostivat ympyrän kuulijoiden ympärille. Meitä rohkaistiin heittäytymään makuulle nauttimaan teoksesta – ja niin vain kaksimetrinen kertojannekin vapautui ennakkoluuloistaan ja röhnötti nurmikolla, kun sävellyksestä purkautuva äänimassa kietoutui osaksi yleisöä, ympäröiviä puita ja niiden lehtien kahinaa poistaen turhat huolet ja täyttäen lopulta koko kokemusmaailman sulosävelillä.
Viimeistään tämän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli selvää, että palaisimme Tuusulanjärvelle seuraavanakin vuonna. Mikään ei ollut tuntunut minulle vieraalta, enkä ollut rokkaritaustastani huolimatta yhtään alempiarvoisempi festivaalivieras kuin kukaan muukaan. Aloin uskoa, ettei korkeakulttuuri ollutkaan niin etäistä kuin olin kuvitellut.
MEIDÄN FESTIVAALIN vuoden 2015 ohjelman kärki oli hyvinkin kitarapainotteinen. Pekka oli bookannut Tuusulaan soittajan rockmaailman huipulta, The National -bändin kitaristin Bryce Dessnerin.
Pekka soitti minulle ja kertoi visionsa illasta, jossa keskustelisin kitarateknikon ominaisuudessa Brycen kanssa. Toisen vastaavan keskustelun osapuoliksi oli kaavailtu pianistia ja pianonvirittäjää.
Idea oli erittäin mielenkiintoinen, ja lupauduin mielelläni mukaan. Festivaali oli rokkaavan vieraansa myötä minulle entistäkin lähestyttävämpi, ja varasin sille jo ajoissa kalenterista tilaa. Tein myös jotain, mitä en ollut tehnyt aikoihin – lupauduin festivaaleille talkoolaiseksi auttamaan teknisissä asioissa ja tarvittaessa toimimaan vaikka lipunmyyjänä. Halusin kuulua tämän ainutlaatuisen festivaalin järjestäjien joukkoon, nähdä enemmän konsertteja ja päästä tutustumaan syvemmin tapahtuman toimintaan.
Valitettavasti kohtalo puuttui peliin ja vei minut toisaalle juuri sopimanamme päivänä. Kitarateknikon työt kutsuivat Euroopassa, ja jouduin perumaan sessioni The National -kitaristin kanssa. Onneksi ehdin kuitenkin olla apuna ennen kiertuettani: tilasin Brycelle soittokamat Backline Rentalin kautta ja pystytin ne harjoituksia varten.
Vaikka Brycen keikka jäi minulta väliin, olin kuitenkin talkootyöläisenä muutaman päivän ennen lähtöäni. Todistin Pekan kunnianhimoista ideaa soittaa Sibeliuksen viulukonsertto duona pianistin kanssa kuusi kertaa saman päivän aikana. Esiintymisiä oli pitkin Järvenpään keskustaa, ja päädyin kuin vahingossa kahvinhakumatkallani seuraamaan näistä yhtä paikallisen Osuuspankin tiloihin.
PUITTEET tälle keskellä arkipäivää tapahtuneelle kulttuuriteolle olivat erikoiset. Maailmankuulu viulisti soitti pankin lasiseinäisessä aulassa maamme kansallisaarteen säveltämää, niin ikään maailmankuulua viulukonserttoa.
Yleisö oli niin innoissaan kuulemastaan, että se räjähti raikuviin aplodeihin jo konserton ensimmäisen osan jälkeen. Pekan suhtautuminen paikalliseen kuulijakuntaan oli ymmärtäväistä, ja hän kertoi etiketin vastaisten aplodien jälkeen sympaattisen tarinan Yhdysvaltojen presidentti Barack Obaman henkilökohtaisesta avustajasta, joka näyttää esimiehelleen konserteissa, milloin ”saa” taputtaa.
Itse tunsin Sibelius-kimarani myötä teoksen hyvin ja olin ottanut tiukasti puolisoni ranteesta kiinni, ettei hän syyllistyisi tuohon emämunaukseen. Aloin selvästi olla jo keskivertoa enemmän perillä klassisen musiikin protokollasta.
Avantin ajoilta tuttu tunnereaktio toisti itseään, sillä daamini oli keikan jälkeen niin liikuttuneessa tilassa, ettei edes kyennyt käydä kiittämässä Pekkaa esityksestä vaan suuntasi nenäliinoineen suoraan ovesta ulos, kun jäin vaihtamaan muutaman sanan artistin kanssa.
Matkalla takaisin Tuusulaan olimme liki euforisessa tilassa ja tajusimme, että klassinen musiikki on kuin parasta huumetta, joka stimuloi aivoja ennenkuulumattomalla tavalla. Käytyämme kahvilla katsoimme ohjelmastalehtisestä, että Pekka soittaisi saman teoksen tunnin päästä Sibeliuksen kotitalo Ainolassa. Sinne siis.
Kurvasimme pyhätön pihaan ja riensimme kohti päärakennusta. Tilaisuus oli totta kai loppuunmyyty, mutta festivaalin muut työntekijät näkivät liikuttavan innostuksemme ja järjestivät meille talkoolaisille paikat Ainolan eteiseen, josta avautui suora näkymä olohuoneeseen.
Intiimi esiintyminen oli todella vaikuttava, ja se oli myös jonkinlainen virstanpylväs minulle matkallani Sibeliuksen musiikin syvempään ymmärtämiseen. Olin lukenut Sirénin kirjasta, että Sibelius improvisoi usein pianollaan olohuoneessaan, ja nyt todistimme hänen sävellyksensä loisteliasta esitystä samassa tilassa.
Fiilis oli sama kuin työskennellessäni jenkkiläisessä Whisky a Go Go -baarissa, jonka lavalla olivat esiintyneet The Doors, Red Hot Chili Peppers ja monet muut legendat. Pekalle tämä oli varmasti arkipäivää – hän tuntui olevan viuluineen Ainolan sisällä luonnollista jatkumoa Sibeliuksen perinnölle.
Esityksen jälkeen jäimme ilomielin auttamaan paikan siivoamisessa, ja saimme samalla tutustua taloon. Tuntui hauskalta roudata tuoleja salista keittiöön ja kulkea musiikkipyhätön privaateissa tiloissa.
Mestarin sikarihuone kirjastoineen oli vaikuttava näky. Kävelimme toki myös talon puutarhassa Jannen ja Ainon jalanjäljillä, kuten moni muukin elämyksiä hakenut pariskunta. Katselin jopa taivaalle kurkia tähystäen, mutta loppukesä oli vielä liian aikainen ajankohta niiden maisemanvaihdokselle.
OMAA JA CUSTOM BOARDSIN tulevaisuutta silmällä pitäen festivaalien antoisin ilta oli kuitenkin Pekan ja harpisti Salla Hakkolan yhteisesitys. Mukana olivat myös kirjailija Linda Liukas ja media-ammattilainen Aura Lindeberg, jotka keskustelivat duo-improvisaation ja ohjelmoinnin yhteyksistä. Istuin itse takarivissä, katselin soittajien jaloillaan ohjailemia digitaalisia efektejä ja hahmotin kuulemaani niiden kautta.
Tajusin vasta soiton alettua, että harpisti oli sama, jota olin konsultoinut efektien valinnassa Custom Boardsilla pari vuotta takaperin. Nyt hänkin soitti kaikujen ja viiveiden avulla. Välillä soittajat kertoivat näkemyksiään soundeista ja koko ryhmä keskusteli improvisaatiosta sekä ykkösistä ja nollista.
Kuten edelliskesäinen Pekan ja Kosmisen esitys Halosenniemellä, tämä ilta sai minut ajattelemaan musiikin kokemista täysin uudella tavalla. Soitto, keskustelu ja interaktio yleisön kanssa tuntuivat olevan juuri se juttu, joka erotti Meidän Festivaalin muista tapahtumista ja teki siitä niin ainutlaatuisen.
Tajusin, että tämänkaltainen konsepti voisi toimia kaupallanikin. Musiikin ja teoreettisen näkökulman yhdistäminen tekniikkaan tuntui mielenkiintoiselta kokeilulta. Olimme järjestäneet jo edellisinä vuosina asiakastilaisuuksia, ja nyt oivalsin, että tuota konseptia voisi viedä vielä pidemmällekin.
Aloin suunnitella syksyn koulutuksia täysin uudelta kantilta. Koska olimme puhuneet Pekan kanssa jo pitkään, että hänen efektien käyttöään pitäisi kuvata, tuntui luontevalta, että hän olisi ensimmäinen artistivieraamme.
Ongelmana oli etsiä sopiva päivä, sillä Pekan aikataulu vei mielikuvani kiireisen muusikon elämästä täysin uusiin sfääreihin. Tärkeintä oli kuitenkin idean kypsyminen sillä tiesin, että loppu olisi vain järjestelyä ja aikataulujen sovittamista.
MONIEN MEILIEN ja pitkällisen sumplimisen jälkeen saimme sovittua Pekan kanssa päivän, joka ei ollut hänellekään mikään perussunnuntai. Pekka saapui koulutusta edeltävänä päivänä Suomeen esiintymismatkaltaan Skotlannista.
Kotona nukutun yön jälkeen hän kävi Kansallisteatterilla esittämässä säveltämänsä Tabu-teoksen ja riensi suoraan sieltä kaupallemme soittamaan ja kertomaan efektien käytöstään.
Improvisoidun esityksensä jälkeen Pekka kertoi vaiherikkaasti, miten hän oli päätynyt klassisesta musiikin viihteellisemmän musiikin pariin ja laajentanut vuosien saatossa omaa repertuaariaan.
Kuunnellessani hänen elämäntarinaansa myös oma vuosikymmeniä kestänyt musiikillinen seikkailuni vilisti silmieni edessä. Tarvittiin lopulta vain yksi muusikko, joka oli tarpeeksi avoin eri tyyleille ja joka sai tuotua ihmisiä lähemmäksi sellaisia tyylisuuntia, jotka ovat aikaisemmin tuntuneet vierailta.
Näitä lähettiläitä on maailmalla toki useita, mutta nyt katselin yhtä heistä omalla kaupallani. Pekka oli kuin kotonaan, eikä rock-kitaristeillakaan ollut vaikeuksia seurata esitystä tai keskustella hänen kanssaan soittamisesta – lojuihan lattialla kahden pedaalilaudan edestä heille kaikille niin tuttuja efektejä, joita nyt soitettiin vain toisella kielisoittimella. Ei siis mitään ihmeellistä.
OMA TUTKIMUSMATKANI musiikin maailmassa jatkuu edelleen. Jouduin tosin hiljattain toteamaan, että minulla on vielä matkaa kaikkein pyhimmän korkeakulttuurin ymmärtämiseen.
Olimme nähneet sporapysäkillä tyttäreni kanssa Pieni Merenneito -baletin mainoksen, ja suuntasimme Disneyn innoittamana Oopperatalolle – minulla parta huolellisesti ajettuna, bleiseri niskassa ja kivuliaat kävelykengät jalassa. Tytölläni oli pyhäkengät jalassaan, tuore Espanjasta hankittu design-kolttu päällään ja hiukset nätisti harjattuina.
Vastassani oli kuitenkin pienoinen kulttuurishokki, sillä kyse oli jostain ihan muusta kuin kotona katsomastamme rempseästä animaatiosta. Tuntui kuin olisimme olleet osana kuivakkaa näytelmää, jossa kulttuurinjanoinen yläluokka piteli fiinisti kiinni skumppalaseistaan ja istui selkä suorana pöydissään älykkäästi keskustellen.
Esitys itsessään oli etenkin visuaalisesti mitä mahtavin kokemus. En tosin ollut varma, tajusivatko vieressämme istuneet, viimeisen päälle pynttäytyneet äidit tyttärineen, tai ylipäätänsä kukaan muukaan salissa, mistä esityksestä oli kyse.
Viulun säestyksellä hassusti hyppivät miehet ja mereneläviksi pukeutuneet naiset saivat minut aprikoimaan toden teolla, mitä tunteita esityksen tulisi minussa tuoda esiin.
Onneksi vieressämme istui mukava rouvashenkilö, joka valotti minulle baletin estetiikkaa ja kertoi, ettei sen seuraamisessa ole yhtä ainoata oikeata tulkintaa.
Pohdin, kuinka ensi-illoissa mahtaakin olla hankalaa keskustella näkemästään – esityksen kommentointi kun on paljon helpompaa, kun on lukenut jo valmiiksi kulttuurisivuilta, onko ohjelma kulttuurillisesti relevanttia vai ei.
Helpottavaa kyllä, tyttärelleni baletti-illasta nauttiminen ei tuntunut olevan ongelma. Dilemma oli selkeästi vain minun sisälläni, sillä tyttäreni kävi parhaillaan läpi omaa tutustumisvaihettaan klassisen musiikin parissa. Oman nuoruuteni suosikki Straussin fanfaari Sunrise on hänelle Jali ja Suklaatehdas -leffan biisi siinä missä minulle se on edelleen Avaruusseikkailu 2001:n tunnari.
Iän suoma kokemus lisää ehkä turhaakin tuskaa omasta yhteiskunnallisesta asemasta suhteessa maamme eliittiin. Kulttuurilliset erot eri musiikkityylien välillä ovat tosiasia, mutta onko niiden alleviivaaminen vain omaa tarvettamme osoittaa kuulumista johonkin tiettyyn yhteiskuntaluokkaan?
En epäile, etteikö yläluokalla olisi täysin samanlaisia ulkopuolisuuden tuntemuksia rokkikeikoilla. On kohtuutonta, että "väärässä paikassa" elämyksiä hakevaa ihmistä katsotaan vinoon – oltiinpa sitten Kallion Lepakkomiehessä tai Oopperatalossa. Musiikista pitää saada nauttia, vaikka siitä ei ”tajuaisi” mitään.
Itse haluaisin luontevasti sukkuloida kaikkien musiikin eri tyylilajejien välillä, mutta ensivierailuni baletissa osoitti, että minulla riittää elämässäni vielä haasteita.
ONNEKSI on olemassa Meidän Festivaali, jonka myötä Tuusulanjärven rannalla tapahtuu taas kummia ensi heinäkuussa. Siellä klassisen musiikin arvomaailmaa vierastavankin on mukava olla ja helppo tuntea olevansa osa jotain meitä kaikkia yhdistävää asiaa.
Musiikki auttaa tutkitusti ihmisiä muistin ylläpitämisessä, kielen kehittymisessä ja tunteiden käsittelyssä. Vaikka rock on tehokasta lääkettä fyysisyytensä myötä, ainoastaan klassisten säveltäjien luomat teemat, harmoniat ja dissonanssit ovat pystyneet luomaan mieleeni rauhallisuuden tunteen ja hiljentämään sinne alituiseen pulpahtavia tulevaisuuden kauhuskenaarioita ja menneisyyden haamuja.
Onneksi meillä kaikilla on tähän terapiamuotoon kansalaisoikeus, sillä en varmastikaan ole ainoa, jota musiikki auttaa selviytymään päivästä toiseen.
23.5.2016 Kimmo Aroluoma (Festivaalikuvat: Maarit Kytöharju/Meidän Festivaali)
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.
© 2024 Custom Boards Finland.
