Ikimuistoiset keikat osa 2 - The Rasmuksen kanssa Meksikossa

August 31, 2022

MUSIIKKIBISNES oli vuonna 2008 muutoksen keskellä. Keikkojen tarkoituksena oli ollut perinteisesti myydä levyjä, mutta kun levymyynti alkoi sakata pahasti, tilanne oli pikkuhiljaa lipumassa siihen, että levyt toimivat käyntikortteina keikkoja varten. Tämä vaikutti myös omaan työnkuvaani kiertävänä kitarateknikkona, minkä myötä löysin itseni syksyllä 2008 eriskummallisesta tilanteesta: vaikka työskentelin vakituisesti sekä The Rasmukselle että Amorphikselle, huomasin silti viettäväni syyskuista vapaaviikonloppua mökillä, vaikka molemmat bändit olivat keikoilla.

Amorphis oli lähtenyt kiertueelle Yhdysvaltoihin pari päivää aikaisemmin, ja he käyttivät kustannussyistä paikallista kitara- ja rumputeknikkoa. The Rasmus oli puolestaan tuona viikonloppuna promoamassa pian ilmestyvää Black Roses -albumiaan MTV:n TV-esiintymisessä Barcelonassa. Keikka toteutettiin levy-yhtiön vaatimuksesta playbackina, niin ikään kustannussyistä. Bändin mukaan lähti valo-/tuotantopäällikkö Mikko Enäkosken lisäksi kaksi äänimiestä. Lisäksi rumputeknikko Jari Niiranen lähti mukaan huolehtimaan rumpujen ja kitara- ja bassokaappien sijoittelusta lähetystä varten. The Rasmuksen kiertuehenkilökunnasta lopulta siis vain minä jäin Suomeen, mikä korpesi minua syvältä.

Amorphiksen suunnitelmaan olin jo ehtinyt orientoitua, mutta The Rasmuksen levy-yhtiön pihistely sapetti minua. Joku olisi voinut nauttia vapaaviikonlopusta perheen kanssa kesämökillä, mutta minä en moiseen pystynyt. Muutaman päivän reissu mielikaupunkiini Barcelonaan olisi ollut mitä inspiroivin tapa viettää viikonloppua. Minusta tuntui, ettei urani edennyt tätä vauhtia mihinkään.

THE RASMUS esitti Barcelonassa kuusi kappaletta, jotka oli kaikki taltioitu heidän omassa Dynasty-studiossaan. Nämä olivat miksaaja Jouni ”Smoju” Pajun räätälöimiä studiolivevetoja, ja ne olivat täsmäiskuja tällaisiin pakotettuihin tilanteisiin, joissa keikan livenä vetäminen ei ollut mahdollista. Bändi kammosi playback-esiintymisiä, mutta MTV:n kattavuus oli suuri, joten tätä esiintymistä ei kannattanut jättää väliinkään, jos levyä haluttiin saada kaupaksi. Vääntö bändin ja levy-yhtiön, tai pikemminkin playbackin ja liven välillä oli kova. Levy-yhtiö sai lopulta tahtonsa läpi, ja bändi lähti tälle retkelle esiintymään playbackina ja kitarateknikko jätettiin kotiin.

REISSU oli alkanut hyvin. Bändi oli tehnyt kosolti haastatteluja ja tavannut fanejaan. Kaikki olivat viihtyneet Barcelonassa, etenkin kun ”keikasta” ei tarvinnut ottaa turhaa stressiä. Kaikki tulisi kuitenkin nauhalta. Laulua myöten.

Lavalle oli raijattu rummut ja sopivasti kaiuttimia, joten homma näytti kaikin puolin aidolta. Ajatuksena oli, että Laurin välispiikit tulevat mikistä, mutta kappaleiden lauluosuudet tulisivat nauhalta. MTV:n lähetyksestä vastaava miksaaja vaihtaisi keikkapaikalla äänilähdettä livemikin ja studioliven välillä, ja homma menisi yleisöön täydestä. P.A:sta homma soundasi siltä miltä pitikin, ja paikalle tullut yli kymmentuhatpäinen yleisö sai nauttia hyväsoundisesta keikasta, joka oli tosiasiassa kotistudiossa äänitetty live-esiintyminen. Kotikatsomoissa tilanne oli kuitenkin toinen.

Manageri Seppo Vesterinen oli seurannut MTV Europen livetaltiointia kotonaan ja huomannut heti, että jokin on nyt pahasti pilalla. Laulu kuulosti sanalla sanoen oudolta. Seppo soitti vimmatusti tuotantopäällikkö Mikko Enäkoskelle, mutta vaikka managerin puhelut ovat prioriteettilistalla korkeimpana, Mikolta kului hetki, ennen kuin hän huomasi Sepon puhelun. Viesti oli karmaiseva:

Laurin keikalla käyttämä mikki oli jäänyt auki katalonialaisilta ääniteknikoilta, mikä tarkoitti, että laulu tuli kotikatsomoihin kahteen kertaan. TV-vastaanottimista kuului yhtä aikaa sekä studiossa äänitetty Lauri ja lavalla keikkaan eläytynyt Lauri. Ja koska hän keskittyi lavalla enemmänkin liikkumiseen ja yleisön huudattamiseen kuin nuotintarkkaan laulamiseen, lopputulos oli erikoista kuultavaa. Tätä katastrofia kesti muutaman kappaleen verran, ennen kuin Mikko Enäkosken viesti paikallisille meni perille. Keikka oli tosin jo mennyt livenä kotikatsomoihin, joten tehtyä ei saatu tekemättömäksi.

Bändi ei tiennyt tästä mahalaskusta mitään, ja tunnelma oli ”keikan” jälkeen katossa. Kaikki olivat nauttineet Barcelonan lämmöstä ja paikallisten vieraanvaraisuudesta, joten Mikko ei raaskinut kertoa heille tapahtuneesta. Hän tiesi, että loppureissu olisi ollut väistämättä pilalla, joten hän panttasi tietoaan Helsinki-Vantaan lentokentälle asti, jolloin hän kertoi heille tapahtumien kulun.

Kun kuulin tästä itse, en tiennyt ollako pettynyt, vahingoniloinen vai raivoissani. Sympatisoin bändin jäseniä, ja etenkin Lauria, sillä he olivat suostuneet playback-esiintymiseen levy-yhtiön painostuksesta. Eniten kuitenkin ihmettelin sitä, mitä ihmettä kaksi paikalle lennätettyä ääniteknikkoa olivat paikan päällä tehneet. Kumpikaan heistä ei ollut onnistunut kertomaan äänitysauton teknikoille, että Laurin laulumikki pidetään kiinni biisien aikana. Yleisö paikan päällä oli toki tärkeää, mutta pääkohdeyleisö oli televisiossa.

Halusin uskoa, että jos olisin ollut paikalla, olisin tähdentänyt traveller-espanjallani paikallisille asian laidan ja varmistanut asian moneen kertaan. Tai pikemminkin: jos olisin ollut paikalla, bändi olisi soittanut livenä ja barcelonalaiset olisivat saaneet kokea energisen livekeikan, eikä tätä mahalaskua olisi koskaan tapahtunut. Vaikka en ollut millään lailla osallisena tähän katastrofiin ja vietin vapaaviikonloppua rauhassa mökillä, olin äärimmäisen turhautunut. The Rasmuksen uusi levy Black Roses oli heille tärkeä, ja nyt merkittävä promotilaisuus oltiin sössitty näin karusti.

Tapahtumasta seurasi jotain hyvääkin: Playback-esiintymiset loppuivat siihen. Seuraavalle promoreissulle Meksikoon päätettiin lähteä koko porukan kera, ja bändi soittaisi livenä. En voi kieltää, ettenkö ollut asiaan tyytyväinen.

22.10.2008 Travel Day Helsinki-Mexico City

SAKSAN UNIVERSAL organisoi seuraavan promomatkan vajaan kuukauden päähän, heti Black Roses -levyn julkaisun jälkeen. The Rasmus oli edelleen erittäin suosittu Meksikossa ja paikallisella Universalin haaralla oli uuden levyn suhteen suuret myyntiodotukset. Bändi haluttiin paikan päälle esiintymään, haastateltavaksi ja kuvattavaksi. Varsinaiset konsertit tehtäisiin Meksikossa vasta seuraavana vuonna.

Universal oli vaatinut viimeiseen asti, että esiintymiset tehtäisiin playbackina. Tämä tulisi heille huomattavasti edullisemmaksi, sillä levy-yhtiö maksoi lähtökohtaisesti kaikki levyn promotoimiseen käytetyt kulut. 

Bändi vaati soittaa livenä, eikä levy-yhtiö voinut muuta kuin suostua. Näin ollen tällä kertaa reissuun lähdettiin täyden keikkakaluston ja koko crew'n kanssa. Smoju miksasi, Mikko teki valot, minä ja Jari hoidimme backlinen. Uutena miehenä mukaan lähti monitorimies Aki Rönkkö. Kuuden päivän reissu sisälsi kymmenien haastattelujen lisäksi neljä keikkaa Meksikossa, minkä jälkeen lentäisimme suoraan Kreikkaan, jossa bändi tekisi lisää haastatteluja ja TV-esiintymisen, jonka jälkeen kaikki lentäisivät kotiin.

Keikat toteutettiin paikallisella vuokra-backlinella, kuten muutkin kaukokohteiden esiintymiset. Teimme kaikkemme säästääksemme levy-yhtiön varoja ja pohdimme mahdollisuutta lähettää normaalisti lentokoneessa kuljettamamme laitteet laivarahdilla hyvissä ajoin Meksikoon. Saimme tähän huolitsijaltamme Rock It Cargolta kieltävän vastauksen. Koska matka jatkuisi Meksikosta suoraan Kreikkaan, laitteemme eivät ehtisi sinne ajoissa rahditettuna. Niinpä jouduimme viemään koko lento-backlinemme edestakaisin lentokoneessa, mikä ei ole halpaa lystiä. Budjetti oli omiin bändikokemuksiini verrattuna hulppea. Lennot, crew'n palkat ja kaikkien päivärahat ylipainomaksuihin yhdistettyinä hipoivat jo 30 000:ta euroa. Tämän summan kattaakseen levy-yhtiön pitäisi myydä aika monta levyä. 

LÄHDIMME MATKAAN 22.10. aikaisin aamulla Helsingistä, vaihdoimme konetta Lontoon Heathrow'lla ja olimme lopulta perillä Mexico Cityssa iltaseitsemältä. Päivä oli aikaeron takia vielä sama. Näin säästettiin yksi ylimääräinen hotelliyö ja puolikas palkka matkustuspäivästä päivärahoineen neljältä crew'n jäseneltä. Bändi oli saapunut kohteeseen samaan aikaan tasan vuorokautta aikaisemmin.

Olin katsellut lentomatkan aikana Universalin The Rasmukselle junailemaa aikataulua. Se oli hektisin ja täyteen tungetuin aikataulu, jonka olin koskaan nähnyt. Tuntui, että levy-yhtiö repi kaiken mahdollisen irti niistä muutamasta päivästä, jotka bändi Meksikossa vietti. Sillä välin kun me istuimme lentokoneessa, he olivat tehneet kaksitoistatuntisen promopäivän, johon sisältyi haastattelut Telehit-, Active On-, EXA TV- ja Canal 11 -TV-kanaville, suuren lehdistötilaisuuden, maan isoimman sanomalehden Reforman haastattelun sekä lopuksi kaksi ison radiokanavan haastattelua. Päälle tietysti loputon määrä nimmareita, kuvia, radiojinglejen spiikkauksia ja ties mitä muuta.

Saavuimme hotellille kovassa jetlagissa noin yhdeksän aikaan illalla. Laulaja Lauri Ylönen oli parahiksi hotellin edessä meitä vastassa. Hän oli hyväntyylinen, sillä päivän työt olivat juuri loppuneet ja nyt hänellä oli edes hieman aikaa rentoutua. Suuntasimme koko revohkan kanssa Hotel Presidenten aulabaariin tervetuliaisdrinkeille. Tunnelma oli veikeä. Pianisti soitti taustalla, ja viereisessä pöydässä istui kolumbialaisen, ”La Camisa Negra” -hitistään tutun Juanesin crew.

Heillä oli ollut keikka läheisessä 10 000 henkeä vetävässä Auditorio Nacionalissa, jossa The Rasmuskin oli esiintynyt viime vierailullaan. Crew'n jäsenet olivat mukavia ja pyysivät meitä liittymään seuraansa. Meillä oli kuitenkin muuta tekemistä, sillä tuotantopäällikkömme Mikko Enäkoski saapui paikalle khakinvärisessä hellepaidassaan kädessään paksu paperinivaska.

Mikko briiffasi meitä, että luvassa ei ollut mikään huviretki. Vetoja oli monta, ja ne olivat täysin eri puolilla Mexico Cityn valtavaa kaupunkia ja siihen kiinni kasvaneita esikaupunkialueita. Hän oli lentänyt Meksikoon jo päivää ennen bändiä ja ennakkovalmistellut esiintymisiämme promoottorin, backline-vuokraamon edustajan ja levy-yhtiön väen kanssa. Vaikka Juanesin seurueen houkutukset kiehtoivatkin minua, Mikon infopläjäyksen jälkeen ymmärsin lähteä samoin tein nukkumaan ja keräämään voimia seuraavia päiviä varten.

REISSUN ENSIMMÄINEN KEIKKA oli buukattu tupaten täyteen ahdettuun Mexico Cityn Hard Rock Cafe -ravintolaan. Tapasin minulle jo viime Meksikon-vierailulta tutun kiharapäisen backline-firman edustajan, jonka nimenkin muistin – Paco! Olin iloinen, että hän oli taas paikalla, sillä hän tiesi, miten toimimme ja mitä tarvitsimme. Lisäksi hän osasi riittävästi englantia ja oli muutenkin leppoisa kaveri. Kuin Meksikon vastine Suomen backline-päällikölle Kari Reinille.

Omat tarpeeni lentokeikoilla olivat lähinnä Marshallin JCM 900 -vahvistimia ja Marshallin 4x12”-kaappeja. Nämä olivat ainoita tarpeisiini sopivia laitteita, mitkä olivat aina saatavilla, ympäri maailmaa, myös Meksikosta. Jostain syystä en muistanut tuona iltana peittää niiden logoja teipillä, vaikka endorsement-sopimus olisi niin edellyttänytkin. Aina ei kykene, sillä jet lag on armoton kumppani.

Lava ja sen sivutilat olivat tavaramääräämme nähden pienet, joten istuin koko keikan kitarastäkin takana piilossa, oman caseni päällä. Siinä missä The Rasmus oli edellisellä vierailullaan myynyt loppuun 10 000 henkeä vetävän auditorion, tänne ei mahtunut tuhattakaan ihmistä. Tuntui, että kyseessä oli taas yksi levy-yhtiön erikoiskeikka, jonka joku korporaatiotuottaja oli visioinut. Soundcheckissä oli paikalla toimittajia kahdesta eri sanomalehdestä, eli levy-yhtiö ei näyttänyt hukkaavan yhtäkään hetkeä.

Tosiasiassa bändi oli paiskinut töitä aamusta lähtien. Tutkin lounaan jälkeen heidän aikatauluaan tuolle päivälle. Se sisälsi kuvauksen Mexico Cityn tärkeintä uutiskanavaa varten, kolme radiohaastattelua eri kanaville, Universal-sanomalehden haastattelun, levy-yhtiön oman kuvaussession, lounaan, soundcheckin, radiohaastattelun, keikan ja vielä yhden radiosession ennen kuin bändi kuljetettiin hotellille illalla hieman ennen kello yhtätoista. Yhtäkkiä tuntui, ettei meidän työmme ollutkaan niin rankkaa.

Keikka sujui lievästä väsymyksestä huolimatta täysin ongelmitta. Tosin keikkapaikan sali ja sisääntuloaula olivat vielä keikan jälkeenkin niin täynnä faneja, ettemme onnistuneet roudaamaan kamojamme pois sitä kautta. Motiivi päästä hotellille nukkumaan oli sen verran kova, että ronttasimme lopulta kamamme pois lavan takaa suhteellisen ahtaasta raamittoman ikkunan kaltaisesta kolosta. Sänky kutsui teknikkoa, sillä huomisen päivän herätykseen ei ollut enää montaakaan tuntia.

VIERAILUN VARSINAINEN PÄÄPÄIVÄ oli perjantai, sillä luvassa olisi kaksi isoa TV-live-esiintymistä. Lähdimme ajamaan varhain aamulla Mexico Cityä kroonisesti vaivaavan liikenneruuhkan sekaan. Jetlag, edellisen illan myöhäinen keikka ja ikkunapurku painoivat vielä selässä.

Ensimmäinen kohteemme oli Mexico Cityn Latin MTV:n toimistorakennus. Tapasin aulassa tutun kiharapäisen backline-ystäväni, ja aloimme kärrätä kiireesti kamojamme ahtaalla henkilöhissillä yläkerroksien studiotiloihin. Kuvaukset ja samalla keikka alkoivat kymmeneltä aamulla. Paikalle oli saapunut noin sata innokasta fania, jotka olivat voittaneet lipun MTV:n järjestämässä arvonnassa.

Bändi soitti kolmen tunnin session aikana kahdeksan kappaletta, joista levy-yhtiö oli esittänyt ennakkoon toiveensa. Muutama kappale kerralla, ja väleissä muusikot vastailivat fanien kysymyksiin MTV:n viehkeän VJ:n tulkkaamana.

Oma kitaramaailmani oli huoneen nurkassa, ja näin pitkästä aikaa bändin esiintymisen siinä missä yleisökin. Olin jo täysin sinut työni suhteen, ja pitääkseni oppimiskäyrääni yllä olin keskittynyt heti aamusta hienosäätämään Laurin akustisen kitaran virettä.

Olin ottanut tavaksi virittää kitaraa sen sävellajin ehdoilla, mistä kappale soitettaisiin. Tämä onnistui, koska Lauri antoi akustisen kitaransa aina minulle takaisin kappaleen jälkeen ja pystyin näin optimoimaan sen vireen seuraavaa biisiä varten.

Huomasin kauhukseni jet lagin sumentamilla aivoillani, että en saanut akustisen kitaran d-kieltä millään vireeseen Liquid-kappaletta varten. Muiden kappaleiden avoimet soinnut soivat kyllä hienosti. Viritin kitaraa pitämällä kiinni toisen aseman B-mollipuolibarresoinnusta, joka on kappaleen ensimmäinen sointu. D-kielen neljännen nauhan fis-ääni soi koko ajan ylävireessä, vaikka sama kieli soi vapaana täysin vireessä. Olin ymmälläni. Kitaran kaula oli mielestäni moitteettomasti säädetty, joten vaihdoin tilalle tuoreen d-kielen ja venytin sitä niin, ettei se tippuisi vireestä. Kun kokeilin samaista fis-ääntä, se soi taas epävireisesti.

Vaikka en sitä vielä tuolloin tajunnut, olin ensimmäistä kertaa kokemassa aitiopaikalta, kuinka suuria laatueroja kitaran kielissä voi olla. Jotkut kestivät paremmin venyttelyä kuin toiset, mutta käyttämämme kielet eivät olleet niitä parempia, vaikka ne olivatkin tunnetun amerikkalaisen merkin valmistamia. Aloin kiinnittää asiaan enemmän huomiota tuon äänityksen jälkeen ja tajusin, että sama ongelma koski myös saman merkin sähkökitaran kieliä. Ja aina ohuinta punottua kieltä. Paksummat kielet soivat kauttaaltaan vireessä, mutta punottu d-kieli oli aina metsässä eri asemista. Edes kielen pituuden säätäminen tallasta ei auttanut, vaan kielet olivat suurelta osin susia.

Tuolloin asialle ei voinut mitään, ja jouduin kuuntelemaan kärsivin korvin, kun Lauri soitti Liquidin introa ja kitara soi mielestäni raastavan epävireisesti. En nyt usko, että kukaan paikallaolijoista tai kotikatsoimoissa huomasi mitään, mutta minua tuo korpesi.

AAMUN SESSIO oli pulkassa. Bändi kuskattiin lounaan ja taas yhden radiohaastattelun kautta Mix Up -levykauppaan, jossa heitä odotti monituhatpäinen fanilauma. Meille annetun levy-yhtiön brosyyrin mukaan paikalle oli palkattu 30 ylimääräistä turvamiestä. Me pakkasimme tällä välin kaikki kamamme kasaan ja roudasimme ne alas samaisella henkilöhissillä. Luottobacklinerini Paco haki laitteensa vaniin ja vei ne valmiiksi seuraavaan kohteeseen. Meidät kuskattiin siinä välissä myöhäiselle lounaalle, joka oli päivän ensimmäinen lepohetki.

Minua tähän asti pystyssä pitänyt keikka-adrenaliini laski ruokaa odottaessa jopa liikaakin. Jet lagkin muistutti itsestään. Sillä on taipumus iskeä kunnolla vasta toisena päivänä, joten pöydästä ylös vääntäytyminen ja ajatuskin seuraavasta keikkatoteutuksesta tuntui todella tuskaiselta.

Seuraava kohteemme oli toinen TV-studio, jossa taltioitiin ”Sesiones con Alejandro Franco” -nimistä ohjelmaa, joka lähetettiin koko Latinalaiseen Amerikkaan Sony Entertainment Channelin välityksellä. Ohjelmassa olivat vierailleet muun muassa Chris Cornell ja Placebo, ja levy-yhtiön mukaan ohjelma tavoittaisi viisi miljoonaa katsojaa. Bändi esiintyisi studiossa tunnin ja tekisi perään vielä puolen tunnin haastattelun.

Kasasimme taas kerran kamamme soittovalmiuteen; tällä kertaa maan tasalla sijainneeseen isoon, pimeään ja kolkkoon TV-studioon. Puoliympyrän muotoiset lavasteet oli aseteltu keskelle huonetta, mutta setin lukuisat kehystetyt taulut ja lamput oli aseteltu ja valaistu huolella, joten kameroille tila näyttäytyisi varmasti asianmukaisena.

Esiintymisen tallenteelta on nähtävissä, että bändi soitti myös lyhyen akustisen setin keskellä keikkaa, kuten heillä oli tuon ajan live-esiintymissään tapana. Ilmeisestikään tuona iltana ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, sillä minulla ei ole illasta mitään muistikuvaa. En tajua edelleenkään, miten bändi pystyi esiintymään yömyöhään jo toisella TV-keikalla saman päivän aikana lukemattomien haastattelujen ja fanitapaamisten jälkeen. Tämä on varmaankin se ominaisuus, jolla erotetaan ammattilaiset amatööreistä.

OLIMME VIETTÄNEET MEKSIKOSSA reilut kaksi päivää ja toteuttaneet kolme live-esiintymistä erilaisissa olosuhteissa. Suurin haaste ja samalla elämäni mieleenpainuvin keikkakokemus oli kuitenkin vielä edessä.

Heräsin taas kerran rättiväsyneenä, vaikka oli jo iltapäivä. Kirjauduimme ulos huoneistamme ja pakkasimme henkilökohtaiset matkatavaramme valmiiksi autoon illan lentoa varten. Näkisin laukkuni seuraavan kerran Kreikassa, mikäli laukku ylipäätään saapuisi perille. Hyppäsimme jälleen kerran tila-autoon ja suuntasimme tällä kertaa kohti Mexico Cityn valtavaa Plaza De Torosia eli härkätaisteluareenaa. Universalin brosyyri kertoi, että bändiä kuljetettiin samaan aikaan fanitapaamiseen, josta he tulisivat perässämme keikkapaikalle.

Festarit olivat täydessä käynnissä ja mitä lähemmäksi pääsimme, sitä enemmän tiet ruuhkautuivat. Ihmisten ja autojen määrä oli ennennäkemätön. Vaikka en nähnyt vielä areenalle sisään, tunsin selvästi tuon hornankattilan luoman energian. Tuntui kuin koko rakennus olisi hehkunut musiikin tahdissa.

PÄÄSIMME VIHDOIN areenan takaporteista sisään ja siirsimme käsimatkatavaramme meille varattuun asuntovaunuun. Kiinnitin huomioni aivan vaunun vieressä olleeseen pilttuuseen, jossa makoillut härkä ei näyttänyt olevan moksiskaan musiikin jytkeestä ja ympäröivästä valtavasta melusta. Ehkä se oli kokeneena esiintyjänä tottunut tähän kaaokseen paremmin kuin minä. 

Festivaaleilla oli kymmenittäin esiintyjiä ja kun kuulin, että The Rasmus oli päivän ainoa livebändi, perhoset alkoivat hyrrätä vatsanpohjassani. Tänään punnittaisiin, oliko livenä esiintymisessä mitään järkeä, sillä näin monen artistin keskellä, 15 minuutin soittoajalla ja kolmen minuutin vaihdoilla joku voisi olla aiheellisestikin sitä mieltä, että playback olisi järkevämpi vaihtoehto. Koska olin itse ollut vahvasti live-esiintymisen kannalla, tämä keikka olisi syytä hoitaa kunnialla maaliin.

LÄHDIMME koko crew'n voimin lavalle päin ja pääsimme sitä ympäröineen väentungoksen läpi lavan sivutiloihin. Koko komeus aukeni kaikessa massiivisuudessaan silmieni eteen. Exa TV:n tallentamaa tapahtumaa oli tullut seuraamaan paikan päälle yli 40 000 täysillä huutavaa meksikolaista. Tungin korvatulpat vielä hieman syvemmälle korviini.

Lavalla näytti vallitsevan täysi kaaos. Rumputeknikko Jari oli lavamanagerimme, mutta hän ei saanut kielimuurin myötä otetta paikallisista. Aki ”Aksu” Rönkkö oli ensimmäistä kertaa mukana, joten hänellä riitti tässä varmasti ihmeteltävää. Mikko joutui lähtemään yleisön sekaan etupäähän, jossa sijaitsivat hänen oma valotiskinsä ja Smojun miksauspöytä. Jäimme lavalle kolmistaan Aksun ja Jarin kanssa ja ihmettelimme, miten ihmeessä selviäisimme tästä. Paikalliset säntäilivät ympäriinsä. Osalla oli isot kuulokkeet ja headsetit päässä. Koko tuotanto näytti olevan yhtä valtavaa kaaosta.

Näin luottomieheni, backlineri-Pacon, joka viittilöi minulle. Soittimet, räkit, pedaalilaudat ja omat työsalkkuni olivat pinottuina lavan oikean puolen syvennykseen. Vuokralaitteistomme, eli Marshallin kaiuttimet ja vahvistimet, olivat niin ikään paikalla. Tein nopean vilkaisun, enkä voinut kuin luottaa siihen, että Paco oli tuonut kaiken paikalle edellisen yön TV-taltioinnin jäljiltä. Olin jälleen kerran todella huojentunut siitä, että meillä oli sama mies ja sama kalusto käytössämme kuin edellisinä päivinä. Paikallisista apukäsistä ei ollut tietoakaan, joten pyysin Pacoa avukseni keikan vaihdossa, kun se lopulta koittaisi. ”No problemo”, hän kuittasi.

Lavan syvennyksessä ei ollut yleisöön päin minkäänlaista näkösuojaa, joten pääsin todistamaan aitiopaikalta meksikolaista festivaalitunnelmaa. Yleisö oli selvästikin tullut paikalle pitämään hauskaa, enkä pysty mitenkään kuvailemaan, kuinka paljon heistä lähti ääntä. Musiikki tuli kovaa, mutta yleisö huusi vieläkin kovempaa, eikä melu tauonnut edes juontojen aikana. Pidemminkin päinvastoin. Ilmassa oli konfetteja ja serpentiinejä, ja tilanne oli hektisyydessään absurdi.

KASASIN LAITTEISTONI keikkavalmiuteen ja pyysin paikallisilta sähköä testausta varten. ”Corriente, corriente, por favor.” Paco auttoi minua ja sai minulle kaipaamani johdon laitteiden testausta varten.

Kävin tapaamassa Aksua lavan toisella puolella. Hän oli yhtä lailla helisemässä. Aksu oli saanut monitoritiskinsä pystyyn ja kertoi minulle, että Smoju oli kuumeessa. En ollut huomannut kysellä aamulla hänen vointiaan. Kurotin kurkistamaan lavan sivureunalta, ja näin juuri ja juuri etupään mikserillä olevan Smojun, joka seisoi keskellä yleisömassaa 40 asteen piinaavassa kuumuudessa kuoritakki päällä ja kuulokkeet päässä. Saimme muutaman yrityksen jälkeen kuuntelu- ja puheyhteyden toimimaan monitorimaailman ja etupään välillä. Kuulin kaiken melunkin keskeltä Smojun äänestä, ettei hän ollut täydessä kunnossa.

ALOITIMME JÄRJESTELMÄLLISEN VALMISTAUTUMISEN keikkaa varten. Koska olimme päivän ainoa livebändi, meidän piti olla varmoja, että kaikki linjat olivat oikein kytkettyinä ennen kuin oma vuoromme koitti. Olisi turha lähteä työntämään kitarakamoja lavalle ja etsiä jostain oikeita johtoja ilman varmuutta siitä, toimivatko kamat ylipäätään niin kuin edellisenä iltana ja oliko niille tarkoitetut linjat reititetty oikein talon puolesta.

Kun yksi lukuisista meitä edeltäneistä bändeistä lopetti, riensin lavalle signaaligeneraattori kädessäni, kuulokkeet päässä, teippirulla ja tussi vyölläni. Aikaa oli muutama minuutti, joiden aikana yritin testata niin paljon kaapeleita kuin vain suinkin ehdin. Syötin testiääntä XLR-johtoja pitkin meille annettuihin lavarasian kanaviin ja odotin Smojun ja Aksun kuittausta, että signaali tulee läpi. Merkkasin johdot ja asettelin ne lavan takaosaan, jotta ne eivät liiskaantuisi lavalla teknikoiden roudatessa lavasteita edestakaisin. Juoksin pois lavalta ja odottelin seuraavan esiintymisen loppumista.

Seuraava vaihto koitti, ja juoksin konfettisateen ja korvia huumaavan huudon säestämänä lavalle tekemään lisää kytkentöjä, ja juontajien saapuessa juoksin taas pois lavalta. Seurasin tanssijoita, DJ:tä ja torvensoittajia armottoman rumpujen pärinän säestämänä, odotin seuraavaa taukoa ja jatkoin taas kerran siitä mihin olin viisitoista minuuttia sitten jäänyt. Tätä ruljanssia tuntui jatkuvan loputtomiin. Lopulta kaikki lavalla tarvitsemamme kanavat olivat käyty läpi.

TEIN SEURAAVAKSI kaiken käänteisessä järjestyksessä, eli testasin kuunteluvahvistimen avulla kitaramaailmassani kaikkien laitteideni ulostulot. Kytkin vuorollaan jokaisen äänilähteen kuunteluvahvistimeen ja varmistin kuulokkeilla, että kitara- ja bassosignaali tulivat läpi oikealla tasolla. Ajatuksenani oli, että työntäisin backlinen lavalle ja etsisin jokaiselle äänilähteelle lavan takaosaan valmiiksi testaamani ja merkkaamani johtovastakappaleet. Yhdistäisin nämä johdot, ja kaikkien kanavien pitäisi toimia. Ainakin teoriassa.

Olin mielestäni niin valmis kuin mahdollista ja lysähdin erään casen päälle lopen uupuneena ja suljin silmäni. Koitin poistaa verkkokalvoiltani kaiken näkemäni ja aloin keskittyä vaihtoomme. Paitani oli likomärkä. Paco näki uupumukseni ja kiikutti minulle vesipullon, jonka sisällön kulautin yhdellä huikalla sisuksiini. Kiitin häntä ja annoin hänelle viimeiset ohjeet siitä, missä järjestyksessä haluaisimme riserit lavalle. Kohta mentäisiin.

VAIHTO ALKOI. Työnsimme Pacon kanssa kitara- ja bassokamat lavalla oikeisiin kohtiin. Olin kiinnittänyt kaikki vahvistimet kuormaliinoilla toisiinsa kiinni, joten ne liikkuivat renkailla lavaa pitkin kuin pienet miniatyyritalot. Etsin johdoilleni lavan takaosasta vastakappaleet samoista paikoista, joihin olin ne vain hetki sitten asettanut. Ensiksi kitarakamat, kytkyissä, toinen, seuraava. Juoksin lavan toiselle puolelle ja kytkin bassolinjat kiinni. Juoksin takaisin lavan oikeaan sivuun kitaramaailmaani ja nappasin kitaran käteeni. Signaali tulee läpi. Otin basson telineestä. Signaali tulee läpi. Vielä akustinen ja olin valmis. Pyyhkeet lavalle ja pedaalilaudat lavan eteen. Juontajat olivat jo lavalla ja näin, että bändi odotti Aksun puolella korvamonitorit päässään. Meksikolaiset kuuluttajat osaavat luoda tunnelmaa ja paikallisella aksentilla huudettu ”Theee Raasmuuus” räjäytti stadionin korvia raastavaan huutomyrskyyn. Jouduin laittamaan korvamonitoriani kovemmalle, että kuulisin kohta alkavasta soitosta huudon yli edes jotain. Odotin kuumeisesti, lähtisikö keikka kunnialla käyntiin.

BÄNDI ALOITTI ”Living In A World Without Youlla”, ja Laurin eleistä monitorimaailman suuntaan näki, ettei hän kuullut laulustaan yleisön huudon alta mitään. Hän riensi ensimmäisen kappaleen jälkeen antamaan Aksulle ohjeita, jotta tämä nostaisi laulua korvamonitoreihin. Nyt tehtiin todellakin liveä!

Seurasin bändin esiintymistä ja yleisön reaktioita osin kauhuissani, osin haltioissani. Ajattelin miksaaja Smojua ja mietin, miten hän pärjäisi tuon kaaoksen keskellä. Kuumeessa miksaaminen linjat juuri ja juuri läpikäytynä valtavan huudon keskellä vaatii taitoa ja psyykettä keneltä vaan, mutta bändin kanssa monta vuotta työskennellyt konkari sai varmalla otteella paketin kasaan. Uusi kappale ”Justify” oli vuorossa seuraavina. Kaikkeen mekään emme voineet vaikuttaa, joten lisäinstrumentaatiota sisältäneet taustanauhat jäivät TV-lähetyksessä ehkä turhankin kuuluville.

Bändi soitti vielä ”In The Shadowsin" ennen kuin se päätti esiintymisensä  korviasärkevän yleisön huudon saattelemana.

Keikka oli ohi ja työnsimme laitteet takaisin lavan sivuun, jossa aloin purkamaan niitä välittömästi. Meidän piti lähteä lentokentälle puolen tunnin päästä tai ylipäätään heti, kun olisimme valmiita. Sain kaiken kasaan motorisen rutiinin avulla, vaikka heikotus oli kova. En ollut syönyt mitään sitten aamupalan, ja kello oli tässä vaiheessa jo viisi alkuillasta. Nyt piti kuitenkin painaa päälle ja valmistautua lähtöön.

Sain kamani kasaan ja raahauduin hikeä valuen meille varattuun asuntovaunuun, jossa ei ollut sen viileämpää kuin ulkonakaan. Bändi oli silminnähden tyytyväinen suoritukseemme ja kiitteli minua kovasti samalla, kun ryskin sisään ahtaaseen koppiin. Näin pöydällä siististi leikattuja, herkullisesti täytettyjä patongin siivuja, jotka näyttivät vastustamattomilta. Tungimme Jarin kanssa pari leipästä suuhumme, kun Lauri huusi meille hätääntyneenä: ”Älkää syökö niitä, ne ovat olleet siinä tuntitolkulla!” Ei auta –  nälkä oli karmea, ja olin jo ehtinyt lappaa pari leipää kitusiini. En voinut kuin toivoa, etten saisi niistä vatsatautia.

Loin lähtiessämme silmäyksen härkäkollegaani. Se köllötti edelleen samassa paikassa, yhtä rentona kuin viisi tuntia takaperin. Aurinko oli liikkunut niin, että osa pilttuusta oli jo varjossa. Härkä oli löytänyt itselleen mukavan paikan, jossa kölliä. Se katsoi minua samalla lempeällä katseella kuin aamullakin. Suljin tila-auton liukuoven ja pääsin vihdoin ilmastoidun kulkuneuvomme viileään huomaan.

KUSKIMME AJOI tuhatta ja sataa lentokentälle. Keikan jälkeinen adrenaliini alkoi purkautua. Kiireen, suorituspaineen ja melun aiheuttama stressi laukesi ja aloimme välittömästi keskustella siitä, mikä päivässä oli mennyt pieleen. Olimme kaikki pöllämystyneitä väkimäärästä, melusta ja tiukoista vaihdoista ja miksi meillä oli ollut niin vaikeaa. Kenen olisi kuulunut ottaa homma haltuun?

Minua sapetti oma organisointikyvyttömyytemme. Rumputeknikko Jari Niiranen oli lavamanagerimme, mutta hän ei ollut ottanut tilaa haltuun, ei esitellyt meitä paikallisille eikä tehnyt ylipäätään mitään, mitä mielestäni tuollaisessa tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Kerroin mielipiteeni Jarille varmastikin liian kärkkäästi, ja päädyimme välittömästi suukopuun. Muu crew kuunteli vierestä ja availi oluttölkkejä. Vain popcornit puuttuivat. Säästimme Jarin kanssa pahimmat höyryt lentokentälle.

Saavuimme Mexico Cityn kansainvälisten lentojen terminaaliin. Muu crew meni sisään laukkujen kanssa, mutta minä ja Jari otimme coolerista muutamat oluttölkit ja jäimme jatkamaan kesken jäänyttä keskusteluamme terminaalin sisäänkäynnin eteen. Tiuskimme toisillemme kovaäänisesti vastakkain seisten. Muut lentomatkaajat katselivat meitä ja ihmettelivät, mistä oli kyse. Väittely suomen kielellä on espanjankielisten korvissa varmasti eksoottisen kuuloista. Harva tohti jäädä viereen ihmettelemään pidemmäksi aikaa.

Saimme tehtyä Jarin kanssa sovinnon ja paiskasimme tassua. Riensimme sisään auttamaan muuta crew'ta backlinen kirjaamisessa sisään lennolle. Meillä oli checkattavanamme koko lento-backline, joka kulkisi mukanamme suoraan Kreikkaan. Tästä suoriuduttuamme suuntasimme koko porukan voimin hyvin ansaitulle oluelle.

LENTOMATKA TAKAISIN EUROOPPAAN osoittautui vielä tuskallisemmaksi kuin menolento Meksikoon. Edellisestä lennosta ei ollut kuin muutama päivä, joten koneessa istuminen tuntui todella ahdistavalta. Normaalisti lennolle lähdettiin suihkunraikkaana suoraan hotellista ja puhtaissa vaatteissa, mutta me olimme päivän jäljiltä yltä päältä pölyisiä ja hiestä märkiä. Jokainen mannertenvälisellä lennolla istunut voinee samaistua tunteeseen, kuinka epämiellyttävää on istua paikoillaan nihkeän märissä työvaatteissa koneen viileän steriilissä ilmapiirissä. Pahempaa oli kuitenkin vielä luvassa.

Oloni huononi tunti tunnilta, kunnes vointini oli niin surkea, että jouduin menemään vessaan istumaan. Kylmä hiki valui ja vatsa möyrysi. Tunsin, että minulle oli nousemassa kuume ja tajusin, että hätäisesti syömäni leivät olivat karmea, karmea virhe. 

Nuo pahanonnen leipäset olivat edelleenkin ainoa asia, minkä olin syönyt hotellin aamupalan jälkeen, ja vaikka lentokoneruokaa olisi ollut tarjolla, en pystynyt kuvittelemaankaan syömistä. Pääsin vaivoin istuimista tukea pitäen takaisin omalle ahtaalle paikalleni. Koko kymmenen tunnin lento meni horkkaisissa, kuumeenhöyryisissä tunnelmissa. Tästä oli hirtehisesti etuakin, sillä olimme ylittäneet Atlantin ennen kuin huomasinkaan.

SAAVUIMME LONTOOSEEN yhdeltä iltapäivällä, ja kone Ateenaan lähti vasta iltakahdeksalta. Odottaminen lentokentällä oli yhtä helvettiä, sillä olin edelleen todella kipeä, ja niin oli Jarikin. Edellisen päivän väittelymme olivat vain kaukainen muisto, kun etsimme toinen toistamme tukien Heathrow’n lentokentältä mitä tahansa paikkaa, josta olisi lyhyt matka vessaan ja jossa voisimme nukkua ilman, että vartijat häätäisivät meidät pois.

Makasimme lopulta koko päivän vessan oven vieressä ja kävimme vuorotellen tyhjentämässä sisuksiamme sinne. Palasimme toistuvasti leiriimme makaamaan ja odottamaan seuraavaa vessakäyntiä. Minulle ei ollut mitään ajan, paikan tai minkään muunkaan tajua, mutta aikani sisuksia tyhjennettyäni Mikko Enäkoski tuli hakemaan meidät ja saattoi minut ja Jarin Ateenan-koneeseen.

Kello oli kaksi yöllä, kun saavuimme lentokentälle. Pääsimme piinallisen laukkujen odottelun ja niiden autoon pakkaamisen jälkeen hotellille täysin löylyn lyömänä. Painuin suoraan huoneeseeni, ja onnekseni seuraava keikka oli vasta ylihuomenna. Nyt oli aikaa levähtää hieman.

NUKUIN KOKO PÄIVÄN, ja poistuin hotellista yhdessä muun crew'n kanssa vasta yhdeksän aikaan illalla, kun hyppäsimme promoottorin meille varaamaan pakettiautoon. Kävimme aluksi katsomassa seuraavan päivän keikkapaikkaa, jonka puitteet olivat hulppeat. Kyseessä oli kreikkalaisen MAD TV:n järjestämä ulkoilmatilaisuus, jossa lava oli kasattu Akropoliksen eteen. TV-kamerat olivat aseteltuina niin, että Kreikan ja samalla koko Euroopan yksi kuuluisimmista rakennuksista näkyisi bändin soittaessa taustalla. Mikko kävi tapansa mukaan antamassa paikallisille ohjeita valojen sijoittelusta. Smoju varmisti, että äänilaitteisto oli sitä, mitä olimme pyytäneet. Minä ja Jari katsoimme, että pyytämämme vuokra-backline oli paikalla, ja että omat kamamme olivat saapuneet turvallisesti perille.

Vointini oli hieman parempi kuin edellisenä iltana. Ainakin nälkä oli tässä vaiheessa niin kova, että minun oli pakko syödä jotain, pysyi se sisälläni tai ei. Ilahduin kun Mikko kertoi meille, ettemme voineet kasata vielä sinä päivänä mitään, vaan aloittaisimme työt vasta seuraavana päivänä, keikkapäivän aamuna. Kreikkalainen ruoka ei ole varmastikaan koskaan ollut niin hyvää kuin tuolloin. Lapoin innolla suuhuni saganakia, fetaa, hummusta ja tsatsikia. Syötyäni pyysin mahdollisimman nopeasti promoottorin edustajalta kyytiä takaisin hotellille.

BÄNDI SAAPUI ATEENAAN keikkapäivänä yhdessä kiertuemanageri Antti Erikssonin kanssa. MAD TV kuvausryhmineen oli heitä kentällä vastassa. Jet lagin ja matkustamisen uuvuttamien muusikoiden ei auttanut kuin hymyillä ja esittää pirteää, sillä heidän promopäivänsä alkoi siitä hetkestä, kun he astuivat kentältä ulos ja jatkui tiiviisti koko loppuvierailun ajan. MAD TV koosti heidän vierailustaan tunnin mittaisen ohjelman, joka televisioitiin seuraavalla viikolla.

Bändille vierailu Kreikassa oli varmasti eheyttävä kokemus, sillä Lauri ja Pauli olivat hiljattain olleet säveltämässä Black Roses -levyn kappaleita yhdellä Kreikan saarista yhdessä tuottajansa Desmond Childin kanssa. Nyt näitä samoja kappaleita oltiin esittämässä niiden syntysijoilla, mikä oli omaa kulttuuriromantiikan nälkääni kutkuttava ajatus.

The Rasmuksen keikka järjestettiin kansallisena juhlapäivänä 28.10., jolloin muisteltiin Kreikan kieltäytymistä Italian vaatimuksesta tuoda joukkojaan Kreikkaan toisen maailmansodan aikana. “Ohi (kreikaksi ”ei") Day” jäi elämään kreikkalaisten muistoissa fasisminvastaisena päivänä, sillä Italia hyökkäsi vielä samana yönä Kreikkaan ja aloitti yhden toisen maailmansodan aikana käydyistä lukuisista taisteluista.

Bändiä kuljetettiin luultavasti koko Kreikan hienoimmalla bussilla, jota paikalliset kutsuivat nimellä “limo bus”. Muusikot kävivät tekemässä soundcheckin puoliltapäivin ja jatkoivat bussikierrostaan kaupungilla toimittajien kanssa sillä välin, kun me puuhasimme normaaleja työrutiinejamme. Valmistelin vuokrakaapit kuvauksia varten niin, että kaikki logot olivat tällä kertaa tarkasti piilossa. Yritin tehdä mahdollisimman säntillistä työtä teippauksien suhteen, niin että lopputulos näyttäisi televisiossa mahdollisimman hyvältä.

Asettauduin työasemani kanssa hiekkaiseen maahan, heti lavan viereen. Halusin olla mahdollisimman kaukana kameroiden ulottumattomissa. Oloni oli heikko vielä edellisten päivien jäljiltä, mutta mitään epätavallista ei ollut tullut ulos yli vuorokauteen. Ehkä vatsatauti oli jo selätetty?

ILTA KOITTI ja ehdin vaihtaa muutaman sanan bändin kanssa samalla kun vein heille takahuonekitaran. He olivat lopultakin saaneet promootiourakkansa päätökseen vain noin puolta tuntia ennen keikkaa.

Bändin jäsenet kertoivat huvittuneena, kuinka bussikuski oli ollut äärimmäisen tarkka siitä, ettei kukaan sotke bussia ja oli teroittanut tätä kaikille kyllästymiseen saakka. Lauri naureskeli, että ”edes juomalasia ei saanut pitää pöydällä”, sillä kuski oli kiertänyt bussin pysähdyttyä kyttäämässä, että kaikki käyttäytyivät siivosti. Tämä oli kova kontrasti normaaliin kiertuebussielämään, jossa ei toki myöskään sotkettu tahallaan, mutta ainakin bussissa sai elää. Täällä kuulemma ei. 

KEIKKA LÄHESTYI, ja tietystikin oloni huononi. Kysyin Jarilta, miten hän voi. Häntäkin kuulemma heikotti, mutta hän pystyi elämään sen kanssa. Niin kai sitten minäkin, sillä keskittymistäni kaivattiin kohta kipeästi.

Keikkaan oli aikaa viisi minuuttia. Minun oli tullut aika hakea takaisin Laurin akustinen takahuonekitara, joka oli myös hänen varakitaransa keikan aikana. Lähdin kävelemään bändin takahuoneena toiminutta luksusbussia kohti. Äkillinen liikkuminen muljautti vatsassani jotain ja tunsin, että jostain päästä tulee kohta jotain ulos. Silmäilin lähistöltä vessoja, mutta en nähnyt ainuttakaan huussia. Pelko hiipi selkäpiitäni pitkin. Osa bändistä verrytteli bussin edessä keikkaansa varten. Huohotin heille, että nyt on pakko päästä vessaan, ja nopeasti. Näin bussin vessan, tarrasin sen ovesta kiinni ja sulkeuduin sisään. En halua järkyttää ketään kertomalla, mitä vessassa tapahtui, mutta lopputulos oli karmea. Muistutan tässä, että keikkabussien vessat on tarkoitettu vain keveille ihmiseritteille, ja olin nyt rikkonut tätä protokollaa pahemman kerran – ja vieläpä Kreikan kalleimman ja parhaan bussin sisuksiin. Kasasin itseni ja pesin huolellisesti käteni alvariinsa mukanani kulkeneella vesipullolla, ja astuin hoippuen ulos bussista.

Ulkona mustaan pukuun pukeutunut raamikas mies otti hartioistani kiinni ja siirtyi taakseni. Huomasin olevani bändin kanssa samassa turvasaattueessa kohti keikkalavaa, enkä päässyt enää hakemaan Laurin varakitaraa. Sen sijaan minulla olisi kohta aika helvetin kiire lavan sivuun ojentamaan sähkökitara Paulille, sillä hän käveli edessäni. Otin muutaman juoksuaskeleen, ja kylmä hiki otsallani pesin ja pyyhin käteni ja kasvoni pyyhkeeseen, otin kitaran telineestä, kapusin portaat ylös lavalle ja ojensin soittimen Paulille. ”Living In A World Without You” polkaistiin käyntiin seuraavalla sekunnilla.

Keikka oli varmastikin isoin mitä The Rasmus oli Kreikassa soittanut, sillä paikalle oli saapunut valtava määrä yleisöä. Ilta oli säältään otollinen, ja monituhatpäinen yleisö täytti hetkessä kaupungin historiallisen aukion. Setti oli noin puolessa välissä, kun bändi starttasi ”Sail Awayn”. Kuuntelin korvamonitoreistani, että Laurin akustinen oli tällä kertaa hienosti vireessä. Kaikki mukanamme olleet kielet eivät olleetkaan susia. Olin käynyt vaivihkaa hakemassa varakitaran bussista keikan ensimmäisten biisien aikana ja pelännyt, että ajopelistään tarkka bussikuski tulisi minua vastaan. En ollut tavannut häntä lainkaan, mutta meistä tuskin tulisi koskaan ystäviä, sillä olin juuri käytännöllisesti katsoen tuhonnut hänen bussinsa vessan. Pääsin kuin pääsinkin livahtamaan kitaroineni takaisin lavan viereen turvaan omaan kitaramaailmaani.

Keikka tuntui sujuvan omalla painollaan, kunnes soitto yhtäkkiä loppui kuin seinään. Riensin ylös lavalle peläten pahinta. Kaikki bändiläiset sanoivat, ettei mistään kuulu mitään. Kokeilin nopeasti Paulin kitaraa ja Eeron bassoa ja kuulin, että molempien kaiuttimista tuli ääntä. He eivät sitä kuulleet, sillä yleisön melu ja korvamonitorit eristivät ääntä sen verran hyvin. Aksu näytti hermostuneelta monitoripöytänsä takana, joten minusta vaikutti siltä, että vika voisi olla siellä päässä. Lopulta Aksu näytti peukaloa sen merkiksi, että keikka voisi taas jatkua. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, eikä kukaan bändin jäsenistä ollut tästä välikohtauksesta moksiskaan, vaikka keikkaa kuvattiin monituhatpäisen yleisön edessä. Lauri ilmoitti yleisölle kohteliaasti, että he aloittaisivat ”Liquidin” alusta, sillä kappale ei ollut ehtinyt päästä vielä introa pidemmälle. Keskustelin myöhemmin Aksun kanssa tapahtuneesta ja hän sanoi, että monitorilandiassa keikka oli mennyt hyvin – vähän liiankin hyvin – joten hän oli aikansa kuluksi vaihtanut digitaalinäytön sivua, mutta oli erehtynyt napista ja sulkenut epähuomiossa kaikkien korvamonitorikuuntelun. Sattuuhan sitä.

Keikka saatiin kunnialla loppuun tästä pienestä haaverista huolimatta, joten crew'n urakka oli nyt ohi. Lensimme seuraavana päivänä Frankfurtin kautta takaisin Suomeen ja olimme perillä hieman ennen iltayhtätoista. Oma elämäni jatkui seuraavana aamuna huoltotöiden merkeissä Backline Rentalilla, jossa minua odottivat poissaoloni aikana viallisiksi merkityt vahvistimet. Kotona odottivat niin ikään läsnäoloani kaipaavat vaimo ja lapsi. Bändi jäi vielä seuraavaksi päiväksi Kreikkaan ja jatkoi samaa promoruljanssia erilaisilla kulttuurivierailuilla, levykauppanimmarisessioilla ja TV- ja radiohaastatteluilla. Kreikasta palattuaan he jatkoivat vielä suoraan ”Justifyn” videokuvauksiin.

OLEN MUISTELLUT tätä reissua jälkikäteen useaan kertaan. Oli hienoa, että saimme toteutettua keikat livenä, mutta koska levymyynti väheni vuosi vuodelta, tällaiset tempaukset kävivät yhä harvinaisemmiksi. Promoa piti tulevaisuudessa tehdä muunlaisin keinoin, mikä on tavallaan sääli.

Katson usein eri bändien studiossa huolella tehtyjä livetaltiointeja. Niistä näkee bändien soittoa intiimin läheltä, ja mikä parasta, tallenteet löytyvät verkosta ja keräävät koko ajan lisää katseluita, kun taas playback-vedoilla ei ole jälkikäteen minkäännäköistä kulttuurillista arvoa. Paitsi tietysti jos jokin menee pahasti pieleen, jolloin internetin irvileuat voivat arvostella jonkun artistipolon suoritusta tietämättä lainkaan, mitä paikan päällä on tapahtunut ja kenen vika epäonnistunut esiintyminen lopulta oli. Yksi suhteellisen tuore esimerkki on Madonnan esiintyminen vuoden 2019 Euroviisuissa, mistä jäi paljon spekuloinnin aihetta niillekin, jotka tekevät tätä työtä ammatikseen. 

KANNATTIKO THE RASMUKSEN sitten vetää livenä? Ilmeisesti, sillä saimme Suomeen palattuamme Universalilta bändille ja crew’lle osoitetun kiitossähköpostin, jossa kerrottiin, että Black Roses -albumi oli ponkaissut heti vierailumme jälkeen Meksikon albumilistalle sijalle kaksi, edellään vain Shakira. Reissumme ilmeisestikin maksoi itsensä takaisin, sillä jos bändi sai hopeamitalin tuon Latinalaisen Amerikan kulttuuri-ikonin perässä, olimme ilmeisesti onnistuneet tehtävässämme.

31.8.2022 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari