Amorphiksen matkassa heviristeilyllä

June 27, 2016

VALINTA on vaikea. Olen lähdössä pitkälle lennolle ja koukkaan viime tingassa Akateemisen Kirjakaupan kautta. Edessäni ovat Scott Ianin elämäkerta ja Markus Laakson kirjoittama Amorphis-historiikki. Päädyn jälkimmäiseen ja luen sen kannesta kanteen jo menolennon aikana. Vaikka tarina ja sen henkilöt ovat minulle suurimmaksi osaksi tuttuja, minulle jää pyörimään päähän kirjan luku, jossa bändin jäsenet kertovat Karibianmerellä järjestettävästä ”70000 Tons of Metal” -risteilystä.

Tapahtuman massiivisuudesta ja eksoottisuudesta huolimatta Amorphiksen jäsenet vertaavat sitä kotoiseen Radio Rock -risteilyyn, sillä ”molemmissa on laiva täynnä bändejä ja hevareita, eivät ne nyt niin paljon eroa toisistaan”.

Ajatus lähteä seilaamaan Itämerelle tuhannen jurrisen hevarin kanssa on aina tuntunut minusta vain ja ainoastaan absurdilta.

Edellisestä laivareissustani on jo kymmenisen vuotta. Silloin vietimme polttareitani, eivätkä tuon reissun muistelot kestä oikein päivänvaloa. Muistoja on myös Roskilden-reissulta, jolla keitimme paluumatkalla laivan kannella Trangialla festareilta löytämiämme säilyke-ravioleja. Kauppaopistoaikoina järjestetyillä risteilyillä juoksimme ympäri laivaa pelkät lakanat yllämme. Tunnen perhosia vatsassani pohtiessani, millaista meno olisi nykyään.

Ajatus alkaa kyteä takaraivossani. Koska uudet kokemukset ovat elämän polttoainetta, pitää kaikille ideoille antaa mahdollisuus. Vuoden takainen Fuengirolan-reissu jäi kokemustasolla plussan puolelle, miksei siis tämäkin? Jos osaan jättää ennakkoluulot narikkaan, laivallahan voisi viihtyäkin.

Olen vanhetessani alkanut pohtia elämän lyhyyttä ja rajallisuutta. Olisi tylsää lähteä täältä kokematta kaikkea houkutuksia, joita voi järjen rajoissa kokeilla. Joskus perverssit ideat voivat olla niitä parhaita.

MUTTERIKEITIN KIHISEE viimeisiään, kun Amorphisen kitaristi Esa Holopainen saapuu sovitusti Kruununhaan liikkeellemme. Viime kerrasta on jo aikaa, joten meillä on paljon kuulumisia vaihdettavana.

Amorphikselta on juuri ilmestynyt tuore levy Under the Red Cloud, jota on suitsuttanut muun muassa arvostettu Metal Hammer -lehti. Kuulin jo äänitysvaiheessa tarinaa tiukoista sessioista, joissa miksaaja repi bändistä kaiken irti. Eri kitaroita ja vahvistimia oli käytetty runsaasti, enemmän kuin koskaan ennen. Sen sijaan keikoilla bändi on käyttänyt viime vuoden ajan Kemperin profiloivia vahvistimia keikoillaan. Kuulemma hyvällä menestyksellä. Tunnen paloa kuulla lopputuloksen keikalla omin korvin.

Googlaan Esan hörppiessä kahvia bändin keikkakalenteria ja huomaan, että Amorphis keikkailee paljon, mutta oma kalenterinikin on loppuvuodelle äärimmäisen tiukka.

Ironista kyllä, Amorphis esiintyy jo seitsemättätoista kertaa järjestettävällä Radio Rock -risteilyllä juuri vapaaviikonloppunani. Kysäisen Esalta puoliksi vitsinä, minkälainen meno siellä on. Kannattaisiko lähteä mukaan?

– Tottakai, hän vastaa. Lähde ihmeessä messiin. Kuulet Kemperin soundit ja uusia biisejämmekin samalla.

Työskentelin bändin kitarateknikkona aikana, jolloin Amorphiksen menestys oli juuri lähdössä lentoon. Tuolloin Esaa kiinnosti kovasti oman soundinsa kehittäminen, ja kun minä koin samaa intohimoa kitararigien parissa, saimme paljon hyvää aikaan parissa vuodessa. Sittemmin bändi on uusinut kitarakalustonsa täysin, joten olisihan se kiva kuulla, miltä bändi nykyään soundaa livenä. Kyseessä on vieläpä uuden levyn kiertueen avausveto.

Soitan bändiä manageroivalle Grey Beardin Jouni Markkaselle, joka hoitaa minut crewin mukana matkaan ”teknisenä avustajana”. Titteli on komea, muttei välttämättä kauhean aiheellinen. Bändillä on täysi ja erittäin ammattitaitoinen crew mukana, enkä usko, että he paljoa apua kaipaavat. Ylimääräinen korvapari ei tietysti haittaa mitään, ja Kemperien troubleshoottaamisestakin on minulle jo kertynyt kokemusta. Onpahan joku peruste lähteä mukaan, mietin.

– Ainahan voin kirjoittaakin risteilystä, totean Jounille puhelun päätteeksi.

ASTUN SPORASTA ULOS ja tunnen vatsanpohjassani samoja perhosia, jotka lepattivat siellä lukiessani risteilystä ensimmäistä kertaa Amorphiksen kirjasta.

Verkkokaupan edessä sijaitsevalta pysäkiltä näen, kuinka edellisen risteilyn väki purkautuu ulos terminaalista.

Vodkamäyräkoria, kaljalavoja, huojuvaa risteilyväkeä. Kaikki näyttää olevan ennallaan. Joudun myöntämään itselleni, että parivuotinen selibaattini alkoholin suhteen on ohi ja korkki on nyt auki, ainakin hetkellisesti. Ei kai tuota menoa kukaan muuten kestäisi. 

Ystävieni ja tuttujeni asenne laivamatkailua kohtaan on osoittautunut äärimmäisen negatiiviseksi. Kertoessani risteilyaikeistani olen saanut osakseni kummaksuvia katseita. Kukaan ei myönnä käyneensä risteilyllä sitten kouluaikojensa, enkä moiti heitä. En ole käynyt minäkään. Risteilyt eivät selvästikään ole muodissa pääkaupungin kulttuuriväen keskuudessa. Jokin minut kuitenkin tuohon hornankattilaan ajaa.

Joudun kertaamaan mielessäni motiivejani tälle ekskursiolle ja vedän ässänä hihasta koko kansakuntamme ankean psyykkisen tilan, kahtiajakautumisen ja toisten syyttelyn talousahdingostamme. Hevikansa on aina ollut yhtenäistä. Täällä tuskin pakolais- ja talouskeskustelut ottaisivat liikaa sijaa illanvietossa.

Muistan jo Tuskan alkuajoilta ja SFP Metal Magazine -vuosiltani, että hevarit satsaavat myös pukeutumiseen. Ainakin osa heistä. Hevikinkereissä on nähty kaikenlaisia latex-, nahka- ja korsettivirityksiä, vähän kuin tuomionpäivänversiona hipsterien Flow-festivaalista. Oma valintani on pikkutakki, istuvat suoraleikatut housut ja mielestäni päheät pläägät. Kaiken kruunaa hopeansininen kauluspaita, jossa olisi sopivasti glamouria. Muuten varustukseni on kevyt. Olkalaukussani on vaihtovaatekerta, hygieniasetti ja läppäri. Kyllä, toivon löytäväni aikaa työtekoon, ettei homma menisi täysin viihteelle. Jollain tämä reissu pitää itselleen perustella.

TERMINAALISSA tapaan Amorphiksen soittajat ja crewin. Artistin etuoikeudella siirrymme laivaan ennen muuta juhlakansaa. Minulle on osoitettu oma hytti yhdeksännellä kannella, heti yökerhon läheisyydessä.

Tuttu sisustusratkaisu odottaa minua avatessani hytin oven. Taitettava sänky, sohva ja pienenpieni vessa, johon kauppisreissuilla oksennettiin lukuisia kertoja. Nämä seinät ovat nähneet paljon. Siivoojat käyvät hyttejä läpi hurjalla tahdilla, ja puunattavaa riittää. Uusi seurue on edellisen lähtiessä jo barrikadeilla matkalla sisään sotkemaan hytit uudestaan.

Kotiuduttuani omaan kolooni lähden katselemaan paikkoja. Keikat soitetaan kaksikerroksisessa, prameahkossa yökerhossa. Ei hassumpi paikka rockmusiikille. Akustiikka vaikuttaa hyvältä, ja tänne mahtuu hyvin porukkaa bändejä diggailemaan.

Amorphis tekee soundcheckiä ja käy uusia biisejään läpi. Huomioni kiinnittyy lavalta tulevaan meluun, tai pikemminkin siihen, ettei sitä juurikaan ole. Kun miksaaja Sami Koivisto sulkee PA:n, lavalta raikaavat vain Jan ”Snoopy” Rechbergerin rummut.

Molemmat kitaristit soittavat Kemperin profiloivien vahvistimien läpi. Tämä ihmelaite on saavuttanut lyhyessä ajassa suuren suosion. Sen soundi on kuin studiossa mikitetyllä kitarakaapilla. Täten se sopii täydellisesti livekäyttöön. PA:sta tulee juuri oikean kuuloista tavaraa. Kukaan ei pystyisi erottamaan keikalla, että soundi tulee kitarastäkkien sijaan tämän ihmelaitteen prosessoreilta. Samaan järjestelmään ovat Suomessa päätyneet esimerkiksi Nightwish ja Haloo Helsinki.

Koska basso, kiipparit ja laulu ajetaan niin ikään suoraan talon äänijärjestelmään, on lavalla hiljaista. Erittäin tehokasta. On veikeää kuunnella, kun soittimet kerrostuvat vähitellen miksaajan faderien kautta rumpujen päälle. Mietin hiljaa mielessäni, miten tämä ratkaisu toimii keikalla. Saadaanko balanssi pysymään koko salissa? Koska rumpalin setin balanssi on hyvä, kuuluvat myös tomit ja hiljaisemmatkin nyanssit. Sami annostelee pöytänsä takaa rumpuja varovaisesti muiden soittimien päälle. Paketti soi mielekkään tasaisesti.

AMORPHIKSEN KEIKKAAN on vielä monta tuntia, eikä luppoaikaa voi kuluttaa pelkästään juomalla. Ongelmana on, että olen kumonnut jo muutaman mukillisen, joten seinäänkään lopettaa ei voi. Muuten iskee agony. Palaan yksin hyttiini, avaan läppärini ja alan kirjoittaa tuotetekstejä verkkokauppaamme. Olin etukäteen unelmoinut rauhallisesta kansituolista merinäköalalla, mutta hevikansa ja yleinen hulabaloo ovat jo vallanneet laivan niin, että hytti on ainoa mahdollisuus työntekoon. 

Rohkaistun ja päätän lähteä käymään tax-free -myymälässä. Laiva on lähtenyt liikkeelle. Merellä tuulee noin 15 metriä sekunnissa, joten pientä keinuntaa on havaittavissa. Tuttu tunne männävuosilta sekin.

Kanssamatkustajani ovat selvästi ehtineet naukata drinkin jos toisenkin. Laivalla on täysi meininki päällä, vaikka kello on vasta kahdeksan illalla. Totean itselleni, että tästä tulee vielä pitkä yö. Piipahdan takakannen baarissa, jossa on käynnissä hevivisailu. Porukkaa riittää, ja tunnen itseni todella ulkopuoliseksi. Ei helvetti. Saako nyt jo lähteä kotiin?

JONO VEROVAPAITA alkoholijuomia myyvässä kaupassa on absurdin pitkä. Kaiken kukkuraksi oluet ovat lämmintä bulkkitavaraa, eikä niitä näissä olosuhteissa saa kylmäksi millään. Oman hytin vessan miniatyyri-allashaude ei houkuttele enää tällä iällä.

Nuorena pystyy kittaamaan hytissä lämmintä tax-free-kaljaa, mutta vanhempi keho vaatii kylmiä juomia ja on valmis maksamaan niistä.

Laivalla jokainen voi valita omalle kukkarolleen sopivan tavan juhlia, ja selkein yhteiskuntaerottelu laivalla tapahtuu juomien lämmön mukaan. Bulkkina myytävää virolaista olutta liikkuu hurjia määriä, eikä hinta päätä huimaa. Itse keskitän ostokseni rauhalliseen kansibaariin, josta saan kylmän oluen mukaan hyttiini. Hintaa nelostuopille kertyy 5,90 €, joten ero lavakaljaan on tuntuva. Laatu maksaa. Pääasia, että pääsen takaisin töihin ja omaan rauhaani.

Huomaan paluumatkalla, että valitsemani hopeansininen kauluspaita kerää paljon katseita, lähinnä naisväeltä. Olo on kuin ylipyntätyllä daamilla, jota uroot tuijottavat epätietoisina, mutta tällä kertaa asetelma on päälaellaan. Päätän vaihtaa vaatetusta päästyäni hyttiin.

KOKOLATTIAMATTO HIVELEE VARPAITANI, kun otan kengät ja takin pois. Laivalla on hytteihin ulottuva WLAN, mitä pidän loistavana asiakaspalveluna. Laivan äänijärjestelmä tuuttaa ilmoille risteilyn teeman mukaista tavaraa. Radio Rockin juontajien kuulutukset ovat hauskoja, ja ne pitävät hyvin sykettä yllä hyttiin asti. Kumoan juomani nopeasti ja muistan, että vessan hormi vetää hanakasti, joten perustan röökipaikan sinne. Kuten ennen vanhaan.

Suuntaan uuteen kantapaikkaani hakemaan seuraavaa kylmää nelostuoppia. Käytävillä ja hissiauloissa raikaa W.A.S.P:in ”I Wanna Be Somebody”. Aika kotoisaa. Uusi asuvalintani toimii halutusti. Musta kauluspaita on varma valinta hevipiireissä, ja sulaudun saumattomasti laivan väestöön.

Palaan tekemään töitä, mutta jano kasvaa juodessa. Käyn taas pistäytymässä kansibaarissa, mutta tällä kertaa otan juomaa kaksin käsin mukaani. Huomaan nauttivani seilaamisestani yksityisyyden ja täydellisen mayhemin välillä. Oma rauha loppuu kuin seinään, kun avaan hytin oven, mutta muutaman oluen kumottuani alan välitellen tottua tunnelmaan.

Huomaan, että Radio Rock on järjestänyt näitä risteilyjä jo jokusen kerran. Heillä on kuudennessa kerroksessa hyvin organisoitu merch-tiski, josta myydään epäilemättä paljon kanavan omia ja bändien paitoja. Laivalta löytyy kuulutusten perusteella hevivisaa, karaokea, coverbändejä ynnä muuta ohjelmaa, joka lämmittelee matkustajia illan varsinaisiin rientoihin. Konsepti näyttää toimivan.

KELLO ON 22.00 ja päätän lähteä syömään. Olen saanut kirjoitettua kokonaisen rimpsun tekstiä, joten tuntuu, että olen ansainnut pienen tauon.

Bändeille ja crewille on varattu oma buffet laivan seitsemännen kerroksen peräsopukassa. Ystävällinen henkilökunta ottaa minut vastaan, ja asetun tyylikkäästi katettuun pöytään illastamaan. Tarjonta lyö minut ällikällä. Rapuja, mereneläviä, graavilohta, kalapalleroita, terriiniä. Kaikki freesejä ja maukkaita. Kylmä valkoviini täydentää kokemuksen. Tässä kelpaa rauhoittua hetken.

Otan lihaisen pääruoan painikkeeksi pöytään punaviinipullon enkä malta lähteä hyttiini. Catering on loistava, tunnelmaltaan perin leppoisa. Syötyäni itseni kylläiseksi rohkaistun kysymään, saisinko ottaa molemmat viinipullot mukaan. Selitän, että olen menossa suoraan bäkkärille ja että minulla on myöhään töitä. Henkilökunta nyökkää, ja astelen kylläisenä ulos kahden viinipullon kanssa. Juomaongelmani on pysyvästi ratkaistu. Valkkari on kylmää ja punsi huoneenlämpöistä.

Kiikutan juomat hyttiini ja kiirehdin katsomaan illan toista bändiä. Illan avannut Battle Beast jäi minulta väliin. He ovat vaihtaneet taannoin laulajaa ja antaneet mediassa itsestään sen verran sekavan kuvan, että annan heidän vielä kypsyä ennen kuin altistan itseni heidän taiteellensa.

Illan toinen esiintyjä Reckless Love sen sijaan on kiinnostanut minua aina. Keulakova Olli Herman on viihdyttävää katseltavaa, ja bändin musiikki toimii hienosti livenä. Kitaristi Pepe Reckless on ottanut enemmän roolia keikoilla ja taitaa hienosti genrelle ominaisen kitaroinnin, johon kuuluvat feedback-kierrätykset ja Floyd Rose -vibrakammella tehdyt kikat. Soolot istuvat hienosti biiseihin ja Pepen soittoa on ilo seurata.

Porukka on antaumuksella mukana. Bändiltä on juuri ilmestynyt uusi single, jonka he ensiesittävät tänään. Olli pyytää kekseliäästi yleisöä kuvaamaan biisin kännykkäkameroillaan ja pistämään sen YouTubeen muistoksi tästä illasta. Ajat muuttuvat. Ennen kuvaaminen oli kiellettyä, nykyään toivottavaa.

Käytän taas hyväkseni valinnanvapauttani ja menen hyttiini elpymään. Takki ja kengät pois ja sängylle pötköttämään. Keikkapaikan energia ja hien tuoksu uuvuttivat minua sen verran, että pieni lepo on nyt paikallaan.

KELLO LÄHENEE KAHTATOISTA ja Amorphiksen keikka on alkamaisillaan. Mieleni tekisi jäädä nukkumaan. Vatsa on täynnä, kello on paljon ja hytissä on rauhallista, ja tiedän, että oven avattuani kaikki on toisin. En tietystikään jää sänkyyni, mutta ajatus tuntuu kiehtovalta.

Kello on liki puoliyön, kun vedän taas pikkutakin päälle ja kengät jalkaani. Amojen keikka on vain kivenheiton päässä, joten siirtymän pituuteen tämä homma ei kaatuisi. Bändin crew testaa laitteistoa yleisön tunkiessa sisään yökerhoon. Vaikka Reckless Love veti hyvin porukkaa, näyttää siltä, että Amorphis on se bändi, jota tänne on varsinaisesti tultu katsomaan.

Pistän seuraavan vaihteen silmään ja tartun härkää sarvista. Jos tästä pitää saada ilta aikaiseksi, kaipaan hieman terästystä. Toivon sydämestäni, että baarissa joku on tajunnut laittaa vodkaa pakkaseen. Merkillä ei ole niin väliä, kunhan juoma liikkuu hitaahkosti kaadettaessa. Ilokseni tarjoilijatäti kaivaa pullon Viru Valgea ja shottilasin eteeni. Otan kyytipojaksi lonkeron ja valmistaudun kohtaamaan demonini. Vodka hulahtaa kerralla elimistööni, ja vaikka se potkaisee hieman rintakehässäni, tulos on toivottu. Ikään kuin koneisto lähtisi käyntiin, hitaasti mutta varmasti, kuin iso pykälä olisi laitettu silmään. Tämä pyörä pysyy varmasti liikkeellä.

BÄNDI ALOITTAA intronauhan jälkeen uuden levyn kappaleilla. Amorphis lopetti edellisen levyn kiertueensa Venäjälle vain paria viikkoa aikaisemmin, joten heidän liverutiininsa on melkoinen. Uudet biisit kuulostavat siltä kuin niitä olisi soitettu jo vuosia. Yleisö on täysillä mukana, kaikki seisovat tuoleillaan ja laulavat uusien biisienkin sanoja ulkomuistista. Tämä ilmiö on Spotifyn ja muiden streamauspalveluiden ansiota ja helpottaa ihmisten valmistautumista keikkoihin.

Kun setti on päässyt neljänteen kappaleeseensa, vodka tekee tehtävänsä ja vie illallisen aiheuttaman ähkyn pois. Olen elossa! Kun biisi on vieläpä suosikkilevyni Elegyn avausraita ”Better Unborn”, päättelen, että on aika uudelle tömssylle. Se huljahtaa edeltäjäänsä helpommin alas ja vahvistaa oloani. Mainio juoma ja mainio biisi.

Joudun hylkäämään periaatteeni, jonka opin joko Ville Haapasalolta tai Riku Rantalalta, en muista kummalta. Venäläinen kansanuskomus sanoo, että välttyäkseen krapulalta pitää varoa sekoittamasta viljoja ja marjoja keskenään. Eli jos juodaan olutta, sen kanssa juodaan vodkaa. Jos juodaan viiniä, sen kanssa juodaan brandya, kuten vaikkapa Espanjassa. Suomipoika ei ole tätä neuvoa koskaan noudattanut, vaan hän kumoaa kaiken alkoholin kitaansa ja ihmettelee seuraavana päivänä, mikä meni vikaan. Koska olen laivalla ja liikkeellä tositarkoituksella, en minäkään jaksa enää asiasta välittää, vaan sekoitan estoitta juomia keskenään. Olen juonut jo olutta, valkkaria, punkkua, lonkeroa ja vodkaa, eikä ilta ole edes aluillaan.

MINUA KIINNOSTAA KUULLA, miltä Amorphis kuulostaa eri puolilla salia, joten käyn ensiksi alakerrassa ja hengaan sitten hetken portaikossa, josta riennän yläkerran baariin, röökikopin kautta tietysti. Erikoista kyllä, soundi ulottuu tasaisesti kaikkialle. Joka puolella jytisee, mutta laulu ja melodiat erottuvat selkeinä. Erikoinen kokemus, ikään kuin ei missaisi keikasta mitään, vaikka ei tuijottaisi alvariinsa lavalle.

Röökikoppi vetää minua puoleensa. Siellä huomioni kääntyy videoscreeniin. Se tuuttaa Radio Rockin mainosmatskua ihmisille tauotta. Hyvin brändätyt juontajat oivine promokuvineen seuraavat toisiaan. Seuraavan risteilyn bändit ovat jo selvillä, ja ennakkovarauksia voi tehdä jo tämän reissun aikana. Nerokasta. Ei ole ihme, että risteilyt myydään aina loppuun. Mukana on kovia nimiä, helmikuussa täällä nähdään muun muassa Michael Monroe ja 69 Eyes.

Tupakointi on mukavan sosiaalista puuhaa. Näen monia eri puolelta Suomea saapuneita musiikkifaneja. Rauma, Mikkeli ja Oulu ovat ainakin edustettuina. Naisväki hakeutuu seuraani harmaiden ohimoiden ja pikkutakin rohkaisemina. Vaikka yritän olla kuinka ystävällinen, on minun kuitenkin vaikea saada syvempää kontaktia kehä kolmosen ulkopuolelle.

Hakaniemessä syntyneen ja Kalliossa kannuksensa hankkineen herrasmiehen puhe on sen verran väkevää, että naisten flirttailuyrityset päättyvät toistuvasti perääntymiseen. Yhden mielestä murjotan, toisen mielestä käyttäydyn töykeästi. Ei ole helppoa tehdä tuttavuutta, ei. Onneksi tähän ei ole tarvettakaan, sillä kotona minua odottaa puheeni koko sävykaarta ymmärtävä puoliso. Ennenhän tänne tultiin seuraa iskemään, eivätkä tarinat, joissa poistun jo alkuillasta hyttiini panemaan vain palatakseni tunnin päästä uutta seuraa hakemaan, ole täysin tuulesta temmattuja.

Bändi soittaa tunnin setin, joka tuntuu jäävän lyhyeksi. Koska olemme Radio Rock -risteilyllä, Amorphis soittaa lopuksi eetteristä tutut ”Her Alone” ja ”House of Sleep” -hittinsä ja jättää mylvivän yleisön taakseen.

LAITAN TEKSTARIN Esalle ja tälläämme kymppikerroksen bäkkärillä. Kello on nyt kaksi yöllä. Juomingit alkavat. Saan sisälläni vellovaan juomavalikoimaan uusia lisäyksiä huomista krapulaa pahentamaan. Jack Danielsiä kokiksen kanssa, tuntemattomaksi jäänyt sähikäinen ja niin edelleen. Lista on pitkä. Bändi saa nopeasti keikkaendorfiinit laskettua ja ottaa minua juomisessa kiinni. Eipä aikaakaan, kun kaikki ovat taas pelti kiinni ja puhuvat toistensa päälle. Käyn mainioita keskusteluja entisten työkavereitteni kanssa ja puramme crewin kanssa vanhoja, kipeitäkin muistoja. Juoma ei lopu kesken. Mukana on Sakara-levy-yhtiön väkeä sekä Reckless Loven ja Santa Cruzin soittajia, jotka suhtautuvat bilettämiseen nuoruuden innolla. Itse keskityn enimmäkseen pitämään ryhtiä ja kuuntelemaan muiden tarinointia.

Takahuone suljetaan kuudelta aamulla ja rantaudumme muun kansan keskuuteen. Laiva on ollut satamassa jo hyvän tovin, mutta porukka pidetään visusti sisällä. Täällä he kuluttavat laivan kassaan rahojaan, ja pakollinen vierailu läheisessä SuperAlkossa koittaa vasta aamulla.

HEVIKANSA on iloista porukkaa. Varsinainen bilepaikka on kannella, missä röökiä vedetään kaksin käsin ja nauru raikaa kuorossa. Toisin kuin nirppanokkaisissa hipster-piireissä, täällä jokainen on hyväksytty yhteisön jäsen. Vaikka olisit pahasti ylipainoinen tai muuten vain oudon näköinen, hevarit pitävät huolta omistaan. Näen XXXXXL-kokoiseen mustaan T-paitaan sonnustautuneen isännän iskemässä juttua ringissä, jossa kaikilla on hauskaa. Latexiin pukeutuneet naiset tuntuvat pursuavan ulos housuistaan. Meno on kaikin puolin hyvä.

Kello on kohta seitsemän aamulla, joten livistän sopivassa raossa jutun tauotessa hyttiini, omaan rauhaani. Huomaan, että väkeä riittää edelleen käytävillä. Hyttien ovet ovat auki, ja samassa korttelissa asustaneet naisetkin näyttävät saaneen miesseuraa. Alkuillasta neidot pitivät hyttinsä ovea auki koko illan ja olivat pitkään kahdestaan. Nyt paikalla on heviuroita, jotka paikkaavat naisten läheisyydentarvetta. Olen iloinen heidän puolestaan. Laivalla on kaikki kuten ennenkin.

MAHDOLLISUUS päästä käymään Tallinnassa kello 08.00–12.00 jää kohdallani käyttämättä. Herään karmeaan päänsärkyyn varttitunnin ennen puoltapäivää. Kaivan ohjelman esiin ja huomaan, että ilmaiseksi saamani aamupalakuponki jäi käyttämättä. Perkele.

Seuraavalla kupongilla pääsee lounaalle, joka alkaa neljänkymmenenviiden minuutin päästä. Se on krapulaisella pitkä aika. Suu on kuiva, eikä hytissä ole muuta juotavaa kuin eilen sinne ronttaamieni viinipullojen jämät. Mikä neuvoksi? Hytin askeettinen sisustus tuo muistoja mieleeni, ja koen seksuaalisen vireen heräävän sisälläni. Päätän masturboida aikani kuluksi. Jospa olo siitä paranisi. Sen jälkeen sitten syömään. Laivan WLAN on pornon streamaamiseen luvattoman hidas, joten vaihdan data roaming -tilan päälle puhelimeeni ja googlaan itselleni aikuisviihdettä.

Pelästyn saadessani tekstiviestin, jossa ilmoitetaan, että datakattoni on täynnä. Olen käyttänyt siis melkein 60 €, ja homma on vielä pahasti kesken. Halvemmaksi olisi tullut hakea satamasta kahdenkeskistä apua, mutta siihen en uskollisena siippana ole halukas. Puhelin pois ja mielikuvitus laukkaamaan.

ELVYN aamutoimien jälkeen sängylläni hetken, käyn suihkussa ja suuntaan lounaalle. Näen tuttuja kasvoja. Päätypöydässä istuvat Amorphiksen kiertuemanagerin virkaa hoitava valomies sekä paitamyyjä. Paikalla on muutakin ryhmää toisista bändeistä ja tunnelma on perin leppoisa. Suuntaan samaan mereneläviä tarjoavaan pöytään ja otan eilen hyväksi havaitsemiani antimia. Koska oloni on kamala, päätän lähteä rohkeasti korjaamaan kurssia vastapalloon. Tilaan kylmän nelosoluen eteeni.

Ensimmäinen huikka tuntuu karmealta, toinen vielä rohtuneemmalta. Ei tule mitään, väärä valinta. Peräännyn suunnitelmassani ja tilaa Coca Colan. Jotain on nyt saatava juotua, elimistö huutaa nestettä. Valitettavasti kokis on laiha kuin mikä. Ei hiilihappoja, elimistö pistää vastaan. Tässä välissä Amorphiksen rumpali Snoopy on liittynyt seuraamme ja katselee huvittuneena yrityksiäni saada itseäni ruotuun. Tilaan Fantan ja toivon, että se tulisi kylmässä tölkissä mutta ei: samasta hanasta se on peräisin kuin edellinenkin. Mikä nyt neuvoksi?

Amorphiksen basisti Niclas Etelävuori on myös paikalla ja suosittelee alkoholitonta mansikkashottia. Koska kaveria autetaan hädässä, hän tuo minulle pöytään pari sellaista. Tilaan vielä tuplaespresson, mutta totean, ettei kuntoni ole tilanteen vaatimalla tasolla, joten poistun takavasemmalle kahvin ja shottien kanssa ja lähden aistimaan tunnelmaa eiliselle rikospaikalle.

LAVALLA SOITTAA Santa Cruz, joka on yksi maamme nuorista lupauksista. Heidät tunnetaan taitavana ja energisenä katurockryhmänä. Otan kulauksen espressostani ja tunnen elinvoiman virtaavana sisääni. Milloin sen oppii, että vaikka juo illalla, kahvin tankkausta ei pitäisi unohtaa? Usein kova päänsärky osoittautuu vain kahvivajareiksi, samoin kuin moni nälkä osoittautuu vain kovaksi janoksi.

Bändi ei ole suoraan sanottuna parhaassa terässään. Sormet osuvat kyllä nuotteihin, mutta eilisillan riennot tuntuvat vieneen terävimmän kärjen pois bändin annista. Samaa voi sanoa yleisöstä. Eilisestä hurmoksesta ei ole tietoakaan. Paikalla on kyllä porukkaa, mutta tunnelma on kuin sunnuntaimatineassa. Jos paluupäivä osuisi lauantaille, meininki saattaisi olla edelleen katossa.

Muistelen omaa nuoruuttani muusikkona ja voittamattomuuden tunnetta lavalla siitä huolimatta, että krapula olisikin niskassa. Tosiasiassa monen bändin ura on tyssännyt juuri siihen, että tärkeät esiintymistilaisuudet vedetään puolivillaisesti. Kuriositeettinä mieleeni tulee eilisillan vetreä Amorphis, jonka jäsenet sössivät useita keikkojaan nuoruudessaan huonokuntoisuuden takia. Ei kannata.

Palaan takaisin catering-keitaalle, johon virtaa jatkuvasti lisää artisteja ja jossa pidot paranevat. Lappaan lisää skagenröraa lautaselleni ja istuudun omalle paikalleni. Viereen on tupsahtanut Esa Holopainen, jolla on ässä hihassaan. Kylmä valkoviini näyttää lasissa hyvältä, eikä hänen tarvitse minua montaa kertaa suostutella, olisiko tässä kaipaamani ratkaisu. Kahvi teki sen verran ihmeitä ololleni, että otan varuiksi vielä toisen tuplaespresson, kun kerran ilmaiseksi saan. Valkkarihuikka valahtaa sisuksiini, ja kun istun ryhdikkäänä pikkutakissani lajitelma mereneläviä edessäni, en tunne oloani lainkaan moraalittomaksi. Kyllä nyt viinilasillisen saa ottaa aterian painikkeeksi.

Turisemme Esan kanssa pitkän tovin. Hänen poikansa on aloittanut klassisen kitaran opinnot, ja huomaamme, että hänellä on sama opettaja kuin minulla aikoinaan, viisitoista vuotta takaperin. Muistan opettajan olevan pedagogisesti erittäin pätevä, enkä voi olla kuin iloinen nuoren Holopaisen puolesta. Viinipullo on nyt tyhjä. Esa viittelöi tarjoilijalle seuraavan perään.

DIABLO ON VUOROSSA seuraavana. Olen seurannut bändin uraa pitkään ja tunnen palavaa halua nähdä heidän esiintymisensä. Heidät on pestattu uuden, hevikansan kauan odottaman levynsä myötä risteilyn päätösaktiksi.

Bändi on Sakaran edustajien mukaan ollut skarpisti hytissä eilisen, ja se kuuluu. Laulaja Rainer Nygård on tikissä ja saa energiallaan yleisöä mukaansa. Soittoaika on vaikea, ja bändille olisi kyllä suonut samanlaisen yleisön kuin eilen Amorphiksella.

Palaan nauttimaan artistiloungen antimista vielä hetkeksi. Käymme Amojen kosketinsoittaja Santeri Kallion kanssa viereisessä sikariloungessa tupakalla. Uskaltaudun jo sytyttämään savukkeen, sillä muutama lasi valkoviiniä on poistanut eilisen nikotiiniyliannostuksen verestäni ja nyt tuntuu, että sinne mahtuisi lisää.

KISAT OVAT OHI ja laiva on satamassa. Astelen yhtä kokemusta rikkaampana laivasta ulos jatkaessamme jutustelua muusikoiden kanssa. Ulkona huomioni kiinnittyy Ampegin rantasaunan kokoisiin kaljalavoihin, jotka fiksuimmat ovat vetäneet tiukaksi pinkaksi Elmukelmulla.

Kysyn Sandelta, miten hän vertaisi tätä risteilyä Karibianmeren vastaavaan. Hän ja mukaan liittynyt Snoopy kertovat, että Karibian-laiva on monta kertaa isompi, eikä se ole siltikään laivaston lippualus. Jengiä ja bändejä on kuulemma moninkertaisesti. He muistelevat kaiholla, kuinka Anvil oli aloittanut jo kymmeneltä aamulla, jolloin hyttien parvekkeille kantautuneet ”metal to metal” -huudot olivat saaneet miehille hymyn huulille.

Olen käynyt muutamassa Karibianmeren maassa, joten pystyn jotenkin kuvittelemaan näkymät hytin parvekkeelta mojiton ääreltä. Täällä oltiin illalla hyisessä Itämeren tuulessa, joka teki kannella tupakoinnin liki mahdottomaksi. Karibian-reissu kuulostaa eksoottiselta. Ehkä minäkin päädyn sinne vielä. Toistaiseksi ei ole arpa osunut kohdalle.

Pohdin itsekseni, kuinka pohjoismainen versio on varmasti yhtä lailla eksoottinen etelä-amerikkalaisten silmissä. Luulisi, että tällä bändikattauksella olisi mahdollisuus myydä risteilyjä kansainvälisestikin ja tehdä näitä reissuja vielä useammin. Puitteet ovat nimittäin kohdallaan. Toisaalta jos risteily myydään loppuun joka kerta jo suomalaisille, miksi vaivautua.

Viime viikot mediassa ovat olleet täynnä tuskastuttavaa puhetta verorahoista ja kilpailukyvystä, eikä ole epäselvää, että laivayhtiöt tekevät tästä helvetinmoista tiliä.

Mietin, kulkeeko laiva Suomen vai Eestin lipun alla. Päätyvätköhän verorahat kotimaahan? Välittääkö hevari siitä? Tuskin. Välitänkö minä siitä? En tänään. Joskus on hyvä pysytellä kuplassa ja pitää hauskaa. Rockristeilyllä se onnistuu vaivatta.

27.6.2016 Arto Paanala
Kirjoittaja on SFP Metal Magazinen entinen toimittaja, joka sai inspiraationsa tähän artikkeliin Nalle Östermanin blogeista. Teksti on kirjoitettu alunperin syksyllä 2015, mutta jäi aikoinaan sensuurin hampaisiin.